Kirjoituksia

Elonkehässä 2006 julkaistuja tekstejä

Elonkehässä 2004 julkaistu VESLin esittely

Muita kirjoituksia

Elämänsuojelun käskyt

    Pidä elämää ylimpänä arvona.

    Älä aseta itseäsi muiden lajien yläpuolelle.

    Näe paikkasi luomakunnassa ja sopeudu luontoon.

    Pyhitä lepopäivä ja anna sen tuoda sieluusi rauha.

    Kunnioita hyviä perinteitä ja paikallista kulttuuria.

    Älä tyydytä toissijaisia tarpeitasi toisten lajien ensisijaisten tarpeiden kustannuksella.

    Älä anna suosion ja menestyksen houkutusten vaientaa omantuntosi ääntä.

    Ole hellävarainen ympäristössä ja elä siten, että jätät jälkeesi mahdollisimman pienet jäljet.

    Älä puhu pahaa toisista heidän selkänsä takana äläkä teeskentele tai juonittele.

    Älä anna valtaa kateudelle, ahneudelle ja vallanhimolle, sillä ne turmelevat sielun ja maan.


Ihminen, luonto ja yhteenkuuluvaisuus

Miksi ihminen vahingoittaa ja tuhoaa luontoa ja mikä saisi hänet pysyvästi lopettamaan sen? Tieto ja valistus? Moraaliin vetoaminen, syyllistäminen, lait ja valvonta, keppi ja porkkana? Näitä kaikkia tarvitaan oikeissa suhteissa, mutta riittäkö se?

Tuskin tieto, lait ja luontodirektiivit yksinään muuttavat ihmisen käyttäytymistä. Tietoa on jo tarpeeksi, tiedämme hyvin mitä pitäisi tehdä ja varsinkin mitä ei pitäisi tehdä. Jatkamme silti kuten ennen. Jotain on perusteellisesti vialla, kun ihminen käyttäytyy luontoa, omaa synnyttäjäänsä, kohtaan kuin barbaari ja psykopaatti, vailla kunnioitusta ja myötätuntoa.

Eräs keskeinen syy on yhteenkuuluvaisuudentunteen puuttuminen. Vasta kun ihminen tuntee kuuluvansa luontoon ja tuntee yhteenkuuluvaisuutta kaiken kanssa luonnossa, on toivoa, että hän pysyvästi muuttaa käyttäytymistään. Samoin kuin emme halua vahingoittaa perhettämme, läheisiämme ja ystäviämme, pitäisi olla luonnollista, että emme halua vahingoittaa luontoa.

Parhaassa tapauksessa yhteenkuuluvaisuudentunne on synnynnäinen. Tieto, valistus, mielenkiinnon herättäminen, elämän tarkoituksen miettiminen, filosofointi - nämä voivat myös auttaa sen oivaltamisessa. Älyllinen lähestymistapakin voi johtaa tunteen heräämiseen. Liikkuminen luonnossa, eläinten ja lintujen tarkkaileminen voi myös edesauttaa yhteenkuuluvaisuudentunteen saavuttamisessa.

Voidaan miettiä luonnontieteellisiäkin perusteita yhteenkuuluvaisuuden tunteelle. Kuuluuko ihminen luontoon? Ihminen ja muut lajit ovat kaikki luodut samojen alkuvoiminen ja tapahtumasarjojen kautta. Miksi emme kuuluisi luontoon, miksi olisimme ihan erilaisia ja irrallisia? Kaikissa lajeissa on enemmän yhdistäviä piirteitä kuin erottavia, jos tarkastellaan asiaa hieman laajemmin ja syvemmin.

Jokainen, jolla on esim. koira, kissa tai hevonen, tietää miten paljon näiden tunteet ja reaktiot muistuttavat ihmisen omia. Monet eläimet kaipaavat hellyyttä ja myös osoittavat sitä, kiintyvät ja ikävöivät, ovat huumorintajuisia ja voivat loukkaantua. Uusissa tutkimuksissa on todettu, että rotatkin nauravat ja apinoilla on todistettavasti kehittynyt itsetietoisuus. On ajatuksia herättävää joskus seurata vaikkapa ihan tavallisen variksen touhuja, päänliikkeitä ja katseita.

Varsinkin kaikki tärkeät ja suuret tuntemukset kuten pelko, uteliaisuus, hoivaaminen, leikkisyys, kiintyminen, ikävä, rauhattomuus, viha, riemu - ja ennen kaikkea elämänhalu - ovat kaikille yhteisiä. Tämä osoittaa, että tunnemme, ajattelemme ja reagoimme hyvinkin samantapaisesti.

Tästä seuraakin kysymys, voidaanko lajeja asettaa arvojärjestykseen. Mikä olisi se tekijä, minkä perusteella järjestys määriteltäisiin - fyysinen voima, äly, ulkonäkö, hyöty - ja kenen näkökulmasta? Jos joidenkin tekijöiden perusteella laadittaisiin lajien arvojärjestys, tarkoittaisi se samalla sitä, että samat tekijät asettaisivat myös ihmiset arvojärjestykseen ihmiskunnan sisällä. Tämä on jyrkästi humanismin vastainen käsitys.

Suuret ikimetsät vaikuttavat kulkijaan syvästi, niissä voi saada ikimuistettavia kokemuksia ja tuntemuksia. Kun tällaiseen metsään astuu, on kuin astuisi pyhäkköön, tuntuu että pitäisi ottaa lakki päästä ja polvistua. Voi todella tuntea, että kaikki kuulumme samaan perheeseen, maa, puut, kivet, sammaleet, linnut, hirvet, ilma, sade, pilvet...Nämä ovat tärkeitä hetkiä ja kokemuksia ihmisen henkisessä kasvussa.

Lähiluonto on yhtä tärkeä. Luonnon tulee kuulua arkipäivään, myös kaupunkilaisilla. Jokainen puu ja pensas on pala luontoa, jokainen varpunen, varis ja peipponen, siili, jänis ja sammakko ovat kanssaeläjiä. Lapsilla on oltava lähellä kotia luontoalue, missä tämän voi kokea. Aikuisille se on yhtä tärkeätä. On paikka, missä mieli lepää eikä tunne paineita ja vaatimuksia. Maan tuoksu koskettaa jotain sisällämme ja elvyttää, puiden runkojen kaarna tuntuu hyvältä paljaaseen käteen, läheisyys, hiljaisuus ja rauha - joskus lintujen äänekäs konsertti tai rajuilman ravistelu - kaikella tällä on eheyttävä vaikutus.

"Hallittu hoitamattomuus" on mainio sanonta. Se lienee peräisin biologi Yrjö Hailalta ja tarkoittaa sitä, että yhdyskunnissakin pitäisi jättää suurin osa puistoista hoitamattomiksi. Tämä onkin luonnon parasta hoitoa, sillä luonto hoitaa itse itsensä parhaiten. Biodiversiteetti kärsii kaikenlaisesta karsimisesta, ruohon leikkaamisesta ja muusta muokkaamisesta. Tämä hoitamattomuus on myös taloudellisesti edullista. Kysymyksessä ei ole leväperäisyys, vaan kunnioitus ja viisaus.

Kun liikkuu säännöllisesti lähiluonnossa, rannoilla, metsiköissä ja unohdetuilla "joutomailla", syntyy side ja kiintymys kotiseutuun, sen puihin, kiviin, lahdenpoukamiin, kukkuloihin, lammikoihin ja takapihojen pöheikköihin. Kaiken näkee kauniina ja merkityksellisenä, herää halu puolustaa niitä jos ne ovat uhattuina. Tällaisesta voi syntyä luonnon laajempi ja syvempi ymmärrys - itse elämän ja sen tarkoituksen aistiminen. Elä ja anna elää.

Göran Ekström


Maan pyhyydestä

Kun lumet sulavat ja maa tulee esiin, herää taas huoli ja ahdistus maasta, mullasta ja kaikesta siitä, mitä on niiden alla. Jokaisella on varmaankin omat kipupisteensä, eräs omistani on se, kun suurilla koneilla kaivetaan ja siirretään maata paikasta toiseen. En suinkaan tarkoita maan muokkaamista kylvökuntoon tai kellarin kaivamista pihapiiriin tai talon alle, vaan tätä mieletöntä maamassojen ja kivitonnien siirtämistä paikasta toiseen.

Uutta rakennettaessa kaikki se, mitä on hävitetään, puut, kivet, multa. Kaikkinainen maa-aines usean metrin syvyydeltä viedään pois ja kun kunnallistekniikka on saatu paikoilleen, tuodaan tilalle uudet maat, hiekat ja kivet. Kun talot on saatu riveihinsä, istutetaan uusi kasvillisuus. Sieluani raastaa kun ajattelen maaäitiämme ja häneen kohdistuvaa mieletöntä repimistä ja raiskausta. Kaikki ne elämän kerrokset, mitkä ovat aikakausien kuluessa jääneet maatuneina lepäämään kaivetaan esiin, hävitetään ja hajautetaan muutamien viikkojen aikana täydelliseen sekasortoon. Ei ole silloin enää pihapuuta kertomassa uusille asukkaille menneistä ajoista. Isänmaamme on jo suurelta osalta kokenut tämän kohtalon. Jos salama sytyttää metsäpalon, kasvaa uusi metsä ja palokin jää ikiaikaiseksi muistoksi maahan. Luonto itse hoitaa sen jälkeen hellästi uuden elämän maan pinnalle, se ei tarvitse muuta kuin aikaa saattaakseen kaiken taas hyväksi ja kauniiksi. Mutta kun tuhomme on edennyt maan syvyyksiin ja olemme kuljettaneet maamassoja pois omilta paikoiltaan on kaikki täydellistä kaaosta. On kuin hävittäisimme maapallon muistia, joka on kerääntynyt maakerroksiin.

Aloittaessani keittiöpuutarhan pitoa ja opetellessani kasvun ihmettä siemenestä ihmisen ravinnoksi olivat keijukaiset suurena apuna. Tähän liittyy tiiviisti ajatus siitä, että maankamaralla on historiansa ja oma tarinansa kerrottavana. Miten käy tarinan, jos pinnan alla oleva maa on osittain tai kokonaan tuotu muualta? Keijukaiset ovat hämmentyneitä ja tuskin löytävät paikkaa itselleen. Ei ihme, jos ihminenkin tuntee olevansa juureton, ilman minkäänlaista perustaa. Ei ihme, jos ei tunne omaavansa rakkaudellista yhteyttä maahan, eikä edes siihen mitä siinä kasvaa.

Keväällä ja syksyllä haravoin pihapiiriä hyvillä mielin, sillä viidestä suuresta pihakoivusta tulee runsaasti lehtiä ja kaiken saan kierrätettyä ja lopputuloksena on omassa kompostissa suloisesti muhinut multa, se vie koivujen tarinan kasvimaalle ja suo vielä lisäksi voimaa siellä kasvaville vihanneksille.

Monella on lempipaikkansa luonnossa, missä tuntee olevansa onnellinen ja kokee yhteyden ympäröivään luontoon. Nämä kokemukset rauhoittavat ja antavat uusia voimia. Miten käy ihmisten ja eläinten jos lähiympäristöstä ei löydy koskematonta luontoa, minne joutuvat keijukaiset ja maahiset?

Asutuskeskusten lähistölle eivät kunnalliset päättäjät mielellään jättäisi lainkaan koskematonta luontoa. Rakennettaessa uudisasutusta luonnonkauniille alueelle, käytetään mainosvalttina usein paikan kaunista luontoa. Mutta mitä siitä on jäljellä kun talot ovat valmiina? Puut on kaadettu, pintakerros kaivettu pois useiden metrien syvyydeltä ja korvattu kivimurskeella ja soralla. Missä ovat silloin uudisasukkaiden pihapuut, missä kivet ja muut maamerkit, jotka edes haparoiden yhdistäisivät alueen siihen kauniiseen maisemaan, mikä oli lähtökohtana? Sanomattoman kauniita, ikiaikaisia maisemia, joita ei enää koskaan saada takaisin.

Oletko ajatellut ulkona ollessasi, mitä on allasi, minkä päällä seisot? Onko siellä kaikki se, mitä sinne aikojen saatossa on maatunut, muotoutunut, kivettynyt, fossiloitunut tai onko siellä hävitetyn harjun soraa, murskattua kalliota vai onko siellä peräti teräsbetoninen parkkihalli tai jotain vielä karmeampaa? Emme astele kovin usein luonnollisella maanpinnalla, monesti se on ensin hävitetty ja sitten taas kasattu uudelleen. Tätä ajatellessani, tunnen suurta mielipahaa. Koen todella voimakkaasti, että yhteys luontoon ja elämän kokemiseen ihan oikeasti katkeaa.

Anna Ekström


Mietelauseita

Minkään palvelun ei pitäisi tapahtua niin, ettei ihminen kohtaa toista ihmistä.
Pentti Linkola

Puute on ihmisellä perustarve.
Pentti Linkola

Jokainen euro on pala tuhottua luontoa.
Sami Salonen

Yhteiskunnan lopputulos ei voi olla parempi kuin sitä eteenpäin vievät voimat.
Göran Ekström

Mitä vähemmällä ihminen pärjää hyvin, sitä etevämpi hän on.
Göran Ekström

Luontoon liittyvät asiat eivät ole kompromissoitavissa siten kuin ihmisten väliset asiat. Kenellekään ei ole annettu oikeutta eikä valtuuksia tehdä kompromisseja luonnon puolesta esimerkiksi siten, että tietty tuhoutumistaso olisi ikäänkuin muun luonnon puolesta ihmisten kesken hyväksyttävissä.
Erkki Lähde

Luonnon tila kuvastaa samalla ihmisen tilaa ja tulevaisuutta.
Erkki Lähde


Syväekologisen muutoksen moraali

Syväekologia on luonteeltaan laajennettua humanismia, siinä edellytetään, että samanarvoisuuden, kunnioituksen, myötätunnon ja oikeidenmukaisuuden piiriin tulee myös liittää kaikki muut lajit ja koko luomakunta. Tämä ei tietenkään sulje pois ihmisen oman elämän ja terveyden ylläpitoa, se kuuluu niinikään samaan elämän kunnioituksen piiriin. Muiden lajien kunnioitus ja arvostus ei myöskään millään lailla vähennä ihmisen arvoa.

Tämä on selkeää ja vastaansanomatonta etiikkaa, niin myös syväekologian perusperiaatteisiin kuuluva ohje - "ihmisellä ei ole oikeutta tyydyttää toissijaisia tarpeitaan toisten lajien ensisijaisten tarpeiden kustannuksella". Moraalinen ongelma nousee esiin, kun tätä etiikkaa halutaan soveltaa käytännössä. Ihmisen elämäntapa ja yhteiskuntarakenne perustuu nyt täysin ihmiskeskeiseen etiikkaan. Tämän muuttaminen vaatii niin perusteellista mullistusta, että se tuskin voi sujua ilman inhimillisiä kärsimyksiä ylimenovaiheessa. Samaan lopputulokseen päädytään, kun tarkastellaan maailman ekologista tilaa. Se on nyt todella huono ja huononee niin nopeasti, että sen korjaaminen vaatii niin suuria mullistuksia, että jonkinasteiset inhimilliset kärsimykset ovat väistämättömiä.

Maailman ja ihmiskunnan tilaa voidaan arvioida useasta näkökulmasta ja päädytään aina samaan lopputulokseen: muutos on pakko käynnistää, tarkastellaanpa tilannetta syväekologisesta näkökulmasta tai suppeasta humanistisesta näkökulmasta. Ellemme tee mitään, tulee tilanne aiheuttamaan ihmiskunnallekin ennen näkemätöntä kurjuutta ja kärsimystä, johon verrattuna rutot ja maailmansodat ovat pientä.

Yksi muutoksen moraalinen perustelu on siis kärsimysten minimointi. Mikäli valitsemme nykyisen menon jatkumisen, aiheutamme tietoisesti kasvavaa kurjuutta ja tuhoa sekä ihmiskunnalle että muille lajeille. Meidän tulee nyt tehdä kaikkemme, välttääksemme pahin. Meidän on myös oltava valmiit hyväksymään se, että muutos ei suju ilman ongelmia. Toinen tarkastelutapa on, että tutkitaan miten paljon tuhoa ja onnettomuutta ja kärsimystä nykyinen elämäntapa talouskasvuaatteineen ja kilpailuineen aiheuttaa ihmiskunnalle. Määrä on suunnaton: liikenneonnettomuudet, elintapasairaudet, stressi, masennukset, loppuun palamiset, itsemurhat jne. Kaikki tämä hyväksytään sokeasti jonkinlaisina itsestäänselvyyksinä.

Uhraamme siis paljon kehityksen alttarille. Ja minkä takia? Jos edessä edes häämöttäisi hyvä lopputulos, jonka takia kannattaisi uhrautua, olisi tämä jotenkin ymmärrettävää. Mutta ei, lopputuloksena on vielä suurempi kärsimys ja lopuksi elonkehän romahdus.

Suurella kunnioituksella lainataan yhä Sir Winston Churchillin sanoja "Voin luvata teille vain verta, hikeä ja kyyneliä". Silloin oli kysymyksessä natsisaksan vallantavoittelun torjuminen Euroopassa. Kun kysymyksessä on koko maailman elonkehän pelastaminen, ihmiskunta mukaan lukien, ei saisi puhua edes pienestä määrästä hikeä ja kyyneliä, tulematta leimatuksi ihmiskunnan viholliseksi.

Eikö meidän tulisi hyväksyä edes jonkin verran hikeä ja kyyneliä maailmaa pelastettaessa? Kyyneliä menetetyistä suurvoitoista ja katkenneista uraputkista sekä hikeä uuden ekologisen yhteiskuntajärjestelmän rakentamisessa. Onhan se äärettömän paljon moraalisempaa kuin sallia verta, hikeä ja kyyneliä maailman tuhotyössä.

Göran Ekström


Sähköisistä foorumeista

Yhdistyksellämme on paperisen tiedotteen lisäksi myös kaksi sähköistä tiedotuskanavaa: keväällä perustettu Yahoon sähköpostilista ja uudistettu kotisivu. Kotisivulla on tietoa yhdistyksen periaatteista ja tavoitteista, toiminnasta, julkaisuista ja julkilausumista sekä jäsenten kannanottoja ja kirjoituksia. Sähköpostilistalla muistutetaan kokouksista ja käydään lisäksi vapaata keskustelua jäsenten kesken.

Sähköisten kanavien käyttöönotosta keskusteltiin jäsenten kesken vilkkaasti. Onhan ristiriitaista ylläpitää kotisivua, jos sillä julkaistussa tavoiteohjelmassa vaaditaan maailmaa, jossa pisimmälle edistynyttä tekniikkaa edustaa pikemminkin kalaverkko kuin koneiden sähköinen yhteenliittymä. Menetämmekö uskottavuutemme, jos edes me tunnustukselliset syväekologit emme pysty vastustamaan uuden tekniikan diffuusiota? Onko vastarinnassamme kyse vain tekniikan hitaammasta omaksumisesta suhteessa muuhun väestöön? Paluuta luoliin ja mustikkamehuun kastetulla sulalla kirjoittamista tuohenpalasille emme kuitenkaan ole vakavasti harkinneet. Puhelimen käyttöäkään vesliläiset eivät pahasti kavahda, ja useimmilla lienee sellainen kotonaan tai taskussaan. Entä jos käyttää tietokonetta, joka on jo jonkun toisen hylkäämä, ja vietäisiin muuten kaatopaikalle? Rajojen vetäminen tekniikan käytössä ei totta vie ole helppoa.

Keskustelussa uuden tekniikan hyödyntämisestä verrattuna perinteisempiin vaihtoehtoihin päädytään toistuvasti samaan päättelyketjuun: kun kerran meillä on jo olemassa laitteet johonkin tarkoitukseen, ei juuri aiheuta lisäkuormitusta käyttää niitä muuhunkin, tässä tapauksessa parhaaseen tarkoitukseen. Monilla vesliläisilläkin on tietokone joko kotona tai työpaikalla; eikö silloin kannata säästää paperia ja kuljetuspolttoaineita viestien sähköpostilla perinteisen postin sijaan? Toisaalta tämä on totta, toisaalta päättely ontuu. Koneiden käytön laajentaminen tekee ihmisen niistä riippuvaisemmaksi. Vielä ikävämpää on niiden jääminen ulkopuolisiksi, jotka ovat "pysyneet puhtaina" ja selviävät yksinkertaisemmalla tekniikalla. Ainakin keskustelun parhaat palat pitäisi tiivistää perinteisempään muotoon sähköpostilistalle kuulumattomienkin jäsenten luettaviksi. Eikä pidä unohtaa vanhaa, kunnon fyysistä tapaamistakaan, on siinä ihan omia ulottuvuuksia.

Sähköistä viestintätekniikkaa on ajateltu myös siirtymävaiheena. Kun nyt sen avulla voimme helposti keskustella keskenämme eri puolilta maata, voimme myös yhdessä suunnitella maailman, jossa luonto ja ihminen voivat elää tasapainossa, ja tiekartan sinne pääsemiseksi. Tämä taitaa kuulostaa toiveajattelulta. Sitä se onkin, mutta suhtaudumme toiveajatteluun vakavasti.

Kotisivumme on joka tapauksessa saanut aikaan hyvääkin: sen kautta monet uudet jäsenet ovat löytäneet meidät. Liittoomme on ilmestynyt nuorta polvea, joka on saanut tietää sen olemassaolosta juuri verkossa näkymisemme ansiosta. Sillä tavalla minäkin olen päätynyt mukaan joukkoon, ja teen nyt parhaani edistääkseni jäsenten välistä vuoropuhelua. Tervetuloa osallistumaan siihen sillä välineellä, joka luontevimmalta tuntuu!

Piia J. Häkkinen


Elämänsuojelijat vallankumousta toivomassa

Syväekologinen yhdistys Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry:n (VESL) järjestämä seminaari "Vallankumous Nyt" toteutui Jyväskylän kirjastolla lauantaina 2.12. Tapahtuman tarkoitus oli nostaa esiin maailman ja ihmiskunnan kohtalonkysymykset, joille valtamedia osoittaa aivan liian vähän huomiota.

Alustukset pyörivät monenlaisten kysymysten ympärillä; millainen yhteiskunta ja elämäntapa olisi hyvä, mikä on oikea etiikka ja arvoperusta ja miksi ihminen nyt toimii kuten toimii, eli sekä itseään että muuta luontoa vastaan. Maailman ekologista tilaa ei juuri käsitelty, se lienee jo aiheesta kiinnostuneille tarpeeksi selvää.

Maailman elonkehän tervehdyttäminen ja pelastaminen vaatii VESL:n mukaan ihmisen arvomaailman muuttumista ihmiskeskeisestä näkökulmasta elämäkeskeiseen näkökulmaan. Syväekologiassa ei haluta pelastaa länsimaista kulutuskulttuuria, ei markkinataloutta, ei talouskasvua, ei kilpailukykyä eikä teknistä kehitystä - vaan halutaan pelastaa elämänmuotojen moninaisuus - maailma - ja auttaa ihmistä löytämään paikkansa siitä.

Voisi sanoa, että VESL:n oman tavoiteohjelman "Miten järkiinsä tullut ihminen voi elää" yksi tausta-ajatus toiminnalle on "realismi hiiteen", sillä niin paha on maailman tilanne, että vain utopia voi pelastaa maailman. Puhuminen realismista on ansa, joka kahlitsee yhteiskunnan nykymenoon. Koko realistisen sektorin suunta menee suoraan ekologiseen ja sosiaaliseen tuhoon, sillä vain talouskasvua ja -kilpailua pidetään realismina. Juuri ne ovatkin koko meidän tuhonkierteen rakenteelliset alkusyyt ja niistä on päästävä nopeasti eroon.

Materiaalisten tilalle henkisiä arvoja

Ensimmäisenä varsinaisena alustajana puhui FT Leena Vilkka. Luonnon itseisarvosta väitelleen ja muun muassa susien puolestapuhujana tunnettu Vilkka aloitti puheensa tarkastelemalla omaa kantaansa ja sanomaansa, jota hän on tuonut esiin lukuisissa puheissaan, kirjoituksissaan ja julkaisuissaan, esimerkiksi anarkistisessa kirjassaan Mustavihreä filosofia (1999).

Leena Vilkan henkilökohtainen tragedia, oman pienen tyttärensä menettäminen keväällä vuoden taistelun jälkeen aivokasvainta vastaan, on hänelle ohittamaton aihe, josta hän nytkin suurista vaikeuksista huolimatta kertoi. Tätä taustaa vasten hän arvioi omaa kantaansa maailman pelastustyöhön uudessa valossa.

Mikromaailma ja makromaailma yhdistyivät tässäkin aiheessa. Vilkka kokee ihmislapsen, eläimen ja maailman pelastamisen kuuluvan samaan etiikan ja moraalisen vastuumme piiriin, eikä pelkästään teoriassa, vaan myöskin tunnetasolla. Ja niinkin, että vaikka huono lopputulos näyttäisi vääjäämättömältä, jatkaa silti taistelua. Olkoon kysymyksessä pieni lapsi tai koko maailma, elämän jokainen tunti, päivä, kuukausi ja vuosi on arvokas. Kuulijana tuli hakemattakin mieleen myös yksi Martin Lutherin sanonta: vaikka tietäisimme maailman tuhoutuvan huomenna, istuttakaamme tänään omenapuu.

Edellinen suhtautuminen ei ole luopumista, vaan taistelun jatkamista vaikka miten toivottomalta tuntuisikin. Niinpä Leena Vilkkakin jatkaa. Hän peräänkuulutti lakia, joka lääkärin valan tapaan suojelee kallioiden, jokien ja järvienkin oikeutta olla ja elää. Eettistä anarkismiakaan hän ei ole hylännyt, vaan asettaa moraalin ja etiikan lain yläpuolelle.

Maailman tuhonkierteen alkusyiksi Leena Vilkka näkee ihmisen virheellisen maailmankuvan. Tämä on ympäristöfilosofian perussanoma. Ellemme saa maailmankuvaa ja arvomaailmaa korjattua, hän ei näe mitään onnistumisen mahdollisuutta. Meidän tulee siirtyä materiaalisista arvoista henkisiin arvoihin ja luonnon välinearvon sijaan sisäistää koskemattoman luonnon itseisarvo ja kauneus.

Lopuksi Vilkka kertoi esimerkin kansakunnasta, joka elää hyvin lähellä VESL:n tavoiteohjelmassa kuvattujen periaatteiden mukaisesti. Se on pieni, eristäytynyt Bhutanin kuningaskunta Himalajalla. He elävät lähes omavaraista elämää harmoniassa luonnon kanssa, kunnioittavat syvästi kaikkia elämänmuotoja ja suojelevat alkuperäistä kulttuuria ja luontoa. Heille ei merkitse bruttokansantuote mitään, vain bruttokansanonni.

Atomivoiman hämärätouhuilijat

Toisena alustajana, ainoana VESL:n ulkopuolelta, puhui Steinerkoulun opettaja Ulla Klötzer. EU:n vastustuksesta, rauhan ja naisten tasa-arvon puolestapuhujana ja atomivoiman vastustajana tunnettu Klötzer keskittyi alustuksessaan viimeksi mainittuun. Hän kehottaa kaikkia käyttämään sanontaa atomivoima, koska se on alkuperäinen ja tuo aiheellisesti mieleen atomipommin kauhut, sienenmuotoisine pilvineen.

Aihe onkin erittäin ajankohtainen nimenomaan Suomessa, josta Klötzerin vakuuttavan puheen ja yksityiskohtaisten todistelujen mukaan ollaan tekemässä Euroopan atomivoiman siirtomaa.

Olkiluodon alusta alkaen takertelevassa uuden atomivoimalan rakennusprojektissa on kysymyksessä prototyypin prototyyppi. Se on tarjottu alihintaan monen kytkennän kautta ja etenkin sen takia, että sen avulla muut Euroopan vaikeuksissa olevat atomivoimavaltiot, esim. Ranska, Britannia ja Saksa, saavat toivoa sekä uraanin louhinnasta että jätteiden loppusijoituksesta. Tästä on mustaa valkoisella arvovaltaisissa alan lehdissä, esim. saksalaisessa elinkeinoelämän Capital lehdessä, jossa Suomea kuvataan hyvänä maana, koska "se on syrjäinen ja siellä kansa ei protestoi."

Monista taloudellisista subventoinneista, kytkennöistä ja hämärätouhusta Ulla Klötzer mainitsi myös yhden ikävän esimerkin läheltä, eli Nordea pankin. Se on antanut hankkeelle mammuttilainan korolla, joka tuntuvasti alittaa kaikki päivän kurssit. Ei puhettakaan, että jokin inhimillisesti tärkeä hanke tai uusiutuva energiaprojekti saisi lainaa vastaavilla ehdoilla. Hän kehottikin kaikkia Nordean asiakkaita valitsemaan moraalisemman pankin.

Ilmastomuutoksen torjunnasta Klötzerin mukaan ei pidä teoriassakaan puhua. Jotta atomivoimalla voitaisiin korvata nykyiset fossiiliset voimalat tarvittaisiin vähintään 2.200 uutta 1000 MW:n voimalaa, mikä on teknisesti, taloudellisesti ja poliittisesti mahdotonta. Käytännössä on siis kysymys fossiilisen energian lisäksi tuleva valtava haitta, jonka taustalla on atomivoimateollisuuden lyhytnäköiset, taloudelliset intressit.

Ihmisen oikeuksien sijaan pitäisi puhua ihmisen velvollisuuksista

Viimeisenä puhujana esiintyi kalastaja-kirjailija Pentti Linkola. Jos hänen sanomaansa yrittää tiivistää, se olisi tämän tapainen: hän näkee ainoana toivona koko kulttuurimme ja yhteiskuntamuotomme täydellisen alasajon ja teknisen kehityksen nopean u-käännöksen, taantuman. Samalla on myös saatava ihmispopulaatio nopeasti pienenemään. Tässä asiassa elämän suurin uhka on liika elämä, kuten Linkola asian ilmaisi. Tämän takia hän tunnetusti ei innostu modernin lääketieteen saavutuksista eikä kehitysavusta.

Linkola pitää kehitystä, helppoutta, edistystä ja tekniikkaa tuhon synonyymeina. Ihminen on hänen mukaansa luotu kovaan fyysiseen työhön eikä siitä pidä edes yrittää päästä. Yhtälailla hän suree sitäkin, että tietokoneet ja muut apuvälineet syrjäyttävät myös ihmisen henkisiä ponnisteluja. Miettiessään hän ei yht’äkkiä löytänyt muuta teknistä innovaatiota kuin kumisaapas, jonka hän hyväksyi. Kivikirveeseenkin hän suhtautuu nihkeästi.

Kun kehitys ja kasvu ovat Linkolan pohdinnan mukaan tuomittavia, nostaa hän pysyvyyden ohjenuoraksi. Ei pidä odottaa huomiselta sen enempää kuin tältä päivältä. Sen sijasta että nyt nostetaan ihmisen oikeudet esiin joka yhteydessä, pitäisi hänestä nostaa ihmisen velvollisuudet esiin. Velvollisuudet on toimia siten, että elämä elonkehässä jatkuu rikkaana ja monimuotoisena ja siitä syystä ihmisille on asetettava kiintiöitä, ei eläimille.

Linkola yhtyi periaatteessa Vilkan näkemykseen, että elämälle lisäaika on arvo sinänsä, jonka edestä kannattaa taistella. Ja vaikka hän lainaten erästä ystäväänsä totesikin, että hänelle tänään kuuluu huonompaa kuin eilen mutta parempaa kuin huomenna, ei voi muuta kuin ihmetellä, miten hän on jaksanut vuosikymmenestä toiseen olla huutava ääni vastatuulessa ja väsyneenä ja ilman toivoakin vielä jatkaa. Pentti Linkola toimii jatkuvasti uranuurtajana, joka pakottaa ajattelemaan vaikeimpia kysymyksiä ja parantaa muiden ekologien sanoman perillemenoa.

Seminaariin osallistui runsas 90 henkeä, mikä on katsottava hyväksi määräksi ja muutkin järjestelyt toimivat siht. Harri Kuokkasen järjestäminä hyvin. Tilaisuudessa syntyi vilkas keskustelu eikä neljän tunnin tapahtumalle varattu aika riittänyt, puolen tunnin jatkoajankin jälkeen jäi tunne, että vielä olisi keskustelua pitänyt jatkaa. Tämä seminaari oli järjestyksessä sarjansa ensimmäinen, VESL aikoo järjestää vastaavia tilaisuuksia muuallakin Suomessa.

Göran Ekström


Elonkehässä 2004 julkaistu VESLin esittely

Maailma ja Vihreä Elämänsuojelun Liitto siinä

Maailma...

Merkittävin muutos kansallisessa ja kansainvälisessä kehityksessä viime vuosikymmenten aikana on ollut todellisten vaihtoehtojen katoaminen. Enää on vain yksi aate sekä yhteiskuntapolitiikassa että taloudessa. Ihmiskunta kulkee kuin diktatuurin marssittama pataljoona kohti ekologisesti ja sosiaalisesti tuhoisaa monokulttuurin helvettiä.

Kansainvälisyys ei ole mikään uusi asia, sitä on ollut kymmeniä tuhansia vuosia. Siinä, mitä nyt kutsutaan globalisaatioksi, on kansainvälisyyteen verrattuna se ero, että globalisaatio on vaihtoehdoton, yhdensuuntainen liike. Se sitoo kaikki maailman kansat samojen, tuhoavien, taloudellisten periaatteiden noidankehään.

Sama vaihtoehdottomuus näkyy kansallisessakin yhteiskuntapolitiikassa. Aatteellisia vaihtoehtoja ei enää ole. Puolueet pitävät itsestään selvänä, että kaikki arvot lasketaan rahassa. Tämä on jo vakiintunut kielenkäyttöönkin. Tulosvastuulla tarkoitetaan aina vastuuta rahasta. Oli sitten kysymys sairaalasta, lastenkodista, vanhainkodista, kirjastosta tai koulusta. Kun pitäisi olla niin, että sairaalan tulos lasketaan parantuneissa potilaissa, lastentarhan tulos lasten sosiaalisessa kehityksessä ja turvallisessa hoidossa sekä koulujen tulos valistuneissa, empaattisissa ja luovissa oppilaissa.

Yhteiskunnallinen vaihtoehdottomuus näkyy sitenkin, että ihmisten unelmat ovat kaikki samojen, hengettömien kaavojen väkinäisessä ohjauksessa. Tämä onkin surkuhupaisa ristiriita: yksilöllisyyttä korostava kulttuuri onkin luonut järjestelmän, jossa kaikkien yksilöiden yhteenlaskettu ns. vapaus ja yksilöllisyys ovat sitoneet kaikki yhteen niin, että todellista vapautta ei ole. Vastaava ristiriita on arvojen suhteen. Jos arvot hajoavat tuhanteen suuntaan, ei synny arvojen moninaisuutta, vaan arvotyhjiö. Kaikkien erisuuntaisten arvojen yhteenlaskettu summa yhteiskunnassamme onkin plus miinus nolla. Ja kuin viimeiseksi arkun naulaksi ihminen on alentanut itse itsensä pelkäksi kuluttajaksi.

Puhutaan innostuneesti myös ns. tietoyhteiskunnasta. Tieto leviää maailman ympäri nopeasti. Väitetään myös, että tieto on valttia. Mutta mikä tieto? Senkin suhteen pätee sama jako: vain se tieto, joka voidaan muuttaa rahaksi. Tieto on yhä enemmän jotain muuta kuin totuus ja viisaus.

"Kestävä kehitys" on enää pelkkä fraasi. Luonto hupenee ja köyhtyy, maaperän ja ilmakehän saastuminen jatkuu ja koko ekologinen tasapaino järkkyy. Aina vain. Elonkehän elämänmuodot vähenevät ja luonnon itsesäätelykyky häiriintyy. Ihmistoiminnan vastareaktioina syntyvät sairaalabakteerit ja muut hullut mikrobit lisääntyvät.

Jos tässä maailman tilassa kaikki pyrkivät olemaan "realisteja", jatkuu kehitys vuorenvarmasti tuhoisana, sillä koko nykykehityksen ns. realistinen sektori menee väärään suuntaan. Vain asettumalla sen ulkopuolelle voidaan edes periaatteessa löytää terveitä vaihtoehtoja.

...ja Vihreä Elämänsuojelun Liitto siinä

Mikä on tällaisessa maailmassa pienen, suomalaisen syväekologisen seuran merkitys? Selvää on, ettei se pysty edes Suomen kehitystä paljoakaan muuttamaan. Mutta sillä on silti merkityksensä. Omalla äänellään se voi tuoda esiin asioita, joista muuten vaietaan. Se uskaltaa sanoa, että ongelmat eivät ole kulttuurimme pintakerroksissa, vaan sen perustassa. Ero yhteiskuntaekologian ja syväekologian välillä on siinä, että syväekologian näkökulmasta ihminen ei ole keskipiste eikä luonnon arvoja mitata ihmisen hyödyn kannalta. Kaiken elollisen oma elämänhalu, kyky kärsiä, nauttia ja voida hyvin on arvojen lähtökohtana ja elämänmuotojen moninaisuus on arvo itsessään.

Vihreä Elämänsuojelun Liitto oli syväekologinen jo ennen kuin tämä oppi edes oli tullut tunnetuksi Suomessa. Seura alkoi kutsua itseään syväekologiseksi kun kävi ilmi, että se oli ottanut omakseen samanlaisen ajattelun kuin se, jolle norjalainen filosofi Arne Naess antoi 1980-luvulla kyseisen nimityksen. Eräs keskeisimmistä syväekologian periaatteista on se, ettei ihmisen tule tyydyttää toissijaisia tarpeitaan toisten lajien ensisijaisten tarpeiden kustannuksella. Tämä yksinkertainen ja eettisesti vastaansanomaton periaate edellyttää jo yksistään suuria elintapojemme muutoksia. Syväekologian omaksuminen "vaikuttaa taloudellisiin, teknologisiin ja ideologisiin perusrakenteisiin ja siitä seuraava asiantila tulee olemaan syvästi erilainen nykyiseen verrattuna", sanotaan syväekologian kuudennessa teesissä.

Syväekologia tukeutuu luonnollisesti biologiaan ja ekologiseen tietämykseen, mutta silti sen merkittävin sanoma on eettinen. Kysymys on arvomaailman muutoksesta. Siihen ei riitä pelkkä tieto, vaan tarvitaan myös tunnemaailman mullistus. Tunnetasolla on yhteenkuuluvaisuuden tunne muiden lajien ja koko luomakunnan kanssa välttämätön. Ihminen ei kykene pelkän tiedon ja logiikan avulla muuttamaan elintapojaan tarpeeksi syvästi ja pysyvästi. Vasta kun ihminen tuntee empatiaa ja yhteenkuuluvaisuutta muiden lajien ja ympäröivän luonnon kanssa, hän kykenee elämään niin, ettei vahingoita luontoa ja heikennä sen elinvoimaa.

Yhteenkuuluvaisuudentunne ei ole pelkästään psykologiaa. Se on myös biologinen totuus. Kaikki elämä maan päällä on samaa sukua, samasta alkulähteestä. Jos ja kun tunnemme hurmioitunutta yhteenkuuluvaisuutta metsän, puiston tai takapihan puiden kanssa, lintujen kanssa, pilvien ja taivaan kanssa, tunnemme sen juuri siksi, että se on totisinta totta.

Näiden tunteiden herättäminen saattaa vaikuttaa naivilta ja mahdottomalta. Mutta hyvään alkuun päästäisiin jos luovuttaisiin järjettömästä tunteiden tukahduttamispyrkimyksestä. Tämän päivän kylmän rationaalisuuden ja kovan tiedon arvostus tukahduttaa elämän syvimmän onnen ja ymmärryksen ja vieroittaa ihmisen sekä itsestään että luonnosta. Kun tunteet kuitenkin ohjaavat ihmistä, on syntynyt repivä ristiriita, joka näkyy tekniikan ja talouskasvun täysin järjettömänä ja hillittömänä palvomisena.

Meidän mielestämme kehityspolitiikan tärkeimpänä päämääränä tulisi nyt olla talouskasvun ja kansainvälisen kilpailun lopettaminen. Ihmisen talouden pitää perustua tasapainoon, hyväntahtoiseen yhteistyöhön ja mahdollisimman korkeaan, paikalliseen omavaraisuuteen. Kun nyt tavoitteena on rajaton kasvu ja mahdollisimman kiihkeä toiminta, tulisi uusina johtotähtinä olla hellävaraisuus ja vaatimattomuus. Mitä vähemmällä ihminen pärjää hyvin, sen parempi hän on.

Vihreä Elämänsuojelun liitto pyrkii nostamaan tulevaisuuden peruskysymykset eri muodoissaan esiin siinä toivossa, että siellä täällä jokin siemen itää. Jos puhuminen lopetetaan, on viimeinen toivon jyvä menetetty. Seuran jäsenet pitävät hämmästyttävänä, että valtaosa ns. älymystöstäkin näyttää uskovan, että nykyinen kehitys on kaikille hyväksi. Vihreä Elämänsuojelun Liitto toimii ja etsii vaihtoehtoja, johtukoon Suomen älymystön hiljaisuus sitten lyhytnäköisyydestä, pelosta tai henkisestä laiskuudesta.

...mukana elämänmuodon ristiriidoissa

Vihreä Elämänsuojelun Liitto (VESL tai tuttavallisemmin Vesli) ei ole mikään salaseura eikä vaadi jäseniltään suuria uhrauksia tai uskollisuuden valaa. Tiettyä maailmankatsomusta ja suhtautumista elämään kylläkin. Jos nykyinen kehitys ja ympäristön tila ahdistaa ja jos useimmiten on sellainen tunne, että "kukaan ei ymmärrä minua" kun puhuu ihmisten kanssa suhteestaan elämään ja sen perusarvoihin, luontoon ja eläimiin, on todennäköistä, että silloin on jo hengessään vesliläinen.

"Enemmistö on aina väärässä" onkin yksi Veslin jäsenten yleinen näkemys. Mielenkiintoinen kysymys on tietenkin se, päteekö tämä myös Veslin jäsenten keskuudessa. Sitä voidaan joskus pohtia. Seuran jäseniä yhdistää myös usein kokemus ristiriidasta, jossa useimmat joutuvat elämään. Tuskin kukaan pystyy omassa elämässään elämään niin syväekologisesti kuin tahtoisi. Kysymys on usein mahdollisuuksien ja keinojen puutteesta sekä tunne omien voimien riittämättömyydestä. Tällaisten tuntemusten kanssa ei tarvitse olla yksin, on hyvä kun niistä voi puhua.

VESL on harjoittanut julkaisutoimintaa, järjestänyt seminaareja sekä esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, laatinut julkilausumia, valinnut vuoden ympäristörikoksen ja osallistunut muutoinkin julkiseen keskusteluun. Seura toimii myös yhteistyössä muiden yhdistysten, esimerkiksi Elonkehä ry:n kanssa. Jäsenet, joita tällä hetkellä on kuutisenkymmentä, saattavat luonnollisesti toimia myös yksityisesti, kukin tahollaan. Muutama ns. kesätapaaminen on pidetty jonkun jäsenen luona. Varsinaiset kokoukset on useimmiten pidetty Helsingissä. Toimivia paikallisryhmiä ei virallisesti ole, mutta paikallista toimintaa, vaikkapa keskustelupiirejä voi vapaasti käynnistää missä vain jäseniä löytyy. Jäsenenä saa muutaman kerran vuodessa jäsentiedotteen.

Seura on osoittanut suurta rohkeutta kuvailemalla oman ihanneyhteiskuntansa periaateohjelmassaan "Miten järkiinsä tullut ihminen voi elää". Ohjelmaa voidaan pitää unelmana ja utopiana, mutta se on tehty suurella vakavuudella. Nimittäin: ellei meillä ole unelmaa ja päämäärää, emme voi tietää mihin suuntaan otamme edes niitä pieniä askelia, jotka ovat mahdollisia nykyisessä yhteiskunnassa. Ilman unelmaa tulemme myös sokeiksi, sillä vailla tätä vertailukohdetta emme näe miten virheellisiä nykyinen yhteiskunta ja elämänmuoto ovat.

Kun unelma perustuu aitoon toivoon paremmasta maailmasta, se ei ole haihattelua eikä teeskentelyä, vaan eteenpäin vievä voima. Se antaa itsessään myös elämälle sisältöä, lohtua, uskoa ja toivoa. Se voi olla kuin koipussiin säilötty kevättakki - jos kevät sittenkin koittaa, on hyvä että takki on olemassa.

Göran Ekström
Hanna Ristimäki


Muita kirjoituksia

Lastensatu tappoi miljoona sutta

Susi on hyvä esimerkkieläin ihmisen luonto- ja eläinsuhteesta. Siinä tiivistyvät erilaiset suhtautumistavat. Hallitsemmeko luontoa diktaattorin lailla? Olemmeko hyviä ja vastuullisia tilanhoitajia? Pyrimmekö yhteistoimintaan luonnon kanssa? Perustaltaan suhteemme luontoon on filosofinen. Luonto- ja eläinkäsityksemme säätelevät, miten elinympäristöämme ja sen asukkaita kohtelemme.

Ei ole yhdentekevää, mitä susista kirjoitetaan. Sanoilla on valtansa. Turhaa puhetta ei tarvita. Sanat voivat tappaa tai suojella. Luonto- ja metsästysjärjestöt peräänkuuluttivat jo kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneessä vetoomuksessaan vanhentuneiden ennakkoluulojen torjumista ja toimittajien vastuuta. Mutta mitä on oikea ja asiallinen tieto sudesta ja eläimistä ylipäätään? Kenellä on valta määrittää, mitä ja miten eläimistä puhutaan?

Puhe eläimistä on usein vertauskuvallista. Iso Paha Susi ilmentää Yhdysvaltojen 1920-luvun talouslamaa ja Punahilkan susi varoittaa lapsia pedofiileistä. Eläinsadut eivät oikeasti kerro eläimistä vaan ihmisten keskinäisistä suhteista. Mutta olemmeko sittenkin tulkinneet niitä totuuksina eläimistä? Kettu on viekas, lammas tyhmä ja susi paha. Myyteillä on voimansa. Näiden lastensatujen oletetaan olevan ainakin osallisina siihen, että viime vuosisadalla tapettiin miljoonia susia.

Joka tapauksessa susi on ollut yksi aikamme vihatuimmista eläimistä. Sutta on pyritty systemaattisesti hävittämään sukupuuttoon ja monissa maissa siinä on onnistuttukin. Ja kun suojelijat pyrkivät palauttamaan suden takaisin Yellowstonen kansallispuistoon, sinne ilmestyi vastustavia kylttejä: Susi on erämaiden Saddam Hussein. Siis pahuuden ruumiillistuma.

Omassa maassamme susista maksettiin tapporahaa vuoteen 1971 asti. Susi rauhoitettiin 14.9.1973 poronhoitoaluetta lukuun ottamatta. Tuolloin maassa oli noin 40 sutta. Elettiin luonnonsuojelun nousukautta ja susi oli kansainvälisen suojelun keskipisteessä. Susi moninkertaistaa kantansa nopeastikin, jos ihminen ei sitä uhkaa. Susimäärät ovat kuitenkin lisääntyneet hitaasti ja pysyneet liki paikoillaan. Maamme koko susikanta on yhä vain noin 150 sutta.

Rauhoitus ei ole tuonut läpimurtoa suden suojeluun. Miksi? Koska rauhoituslakia ei ole noudatettu. Metsästyksen etiikka ontuu pahan kerran. Susia tapetaan jatkuvasti laittomasti, myös tutkimuksen piiriin kuuluvia radiopantasusia.

Nykyinen lainsäädäntömme määrittelee suden riistaeläimeksi. Pidän tätä luokittelua varsin omituisena, koska susi ei tietenkään ole riistaa. Mikä riistakeittiö valmistaa sutta asiakkailleen? Motiivi sudenmetsästykseen ei löydy ihmisen ravinnonhankintatarpeesta vaan siitä, että susi kilpailee metsästäjien kanssa samoista riistaeläimistä, hirvistä ja jäniksistä. Kansanedustajien pitäisi määritellä susi uudestaan. Maailmanlaajuisesti susia on suhteellisen paljon. Suomessa se on yksi maamme uhanalaisimpia lajeja ja kuuluu siis samaan kategoriaan kuin saimaannorppa ja liito-orava.

Susivahingoista kirjoitetaan vuosittain enemmän lehtiartikkeleita kuin mikä on maamme susien määrä. Se varmasti vääristää mittasuhteita. Syntyy kuvitelma, että susia on enemmänkin ja niiden aiheuttamat vahingot mittavammat kuin todellisuudessa on. Jokaista koiravahinkoa ja suden tappamaa lammasta ei pitäisi uutisoida.

Susi pitää arkipäiväistää osaksi suomalaisten elämää. Kettuja on pääkaupunkiseudulla vilisemällä eikä niistä suurta ääntä pidetä. Eikä kettua usein pääse näkemään. Ei susi juuri kettua kummoisempi otus ole. Luonnon vaaroja liioitellaan. Kaikessa elämässä on riskinsä ja kaikkein vaarallisinta on olla kotona. Miksi luonnolta - ja erityisesti sudelta - vaaditaan jopa sataprosenttista turvallisuutta, kun ei sitä ole kaupungeissa, työpaikoilla, liikenteessä eikä kodeissakaan?

Kieli on politiikkaa, jolla luodaan mielikuvia. En pidä lainkaan suden määrittelystä suurpedoksi. Vielä hassumpaa on kutsua pienehköjä metsäneläimiämme ilvestä ja ahmaa "suurpedoiksi". Ruokavalionko takia tuo määritelmä? Eihän kuitenkaan ihmistä, koiraa tai kissaa kutsuta suurpedoksi siksi että nekin syövät lihaa.

Koirat tappavat silloin tällöin ihmisen. Metsästäjien vahinkolaukauksiin menetetään ihmishenkiä joka vuosi. Minusta ei ole menijäksi eläintarhan karhulinnaan tai hirviaitaukseen, susien luo kylläkin. Susi ei ole erityisen suuri eikä petomainen metsän eläin.

Susi ei välitä omistusoikeuksista eikä noudata kulttuurisia sääntöjä, joihin kuuluu ettei pihakoiria pidä syödä. Susi on luonnoltaan myös dyykkari. Se syö jätteitä ja jätöksiä, kaiken syötäväksi kelpaavan. Susi syö paitsi hirvenlihaa myös hirvenpaskaa. Ellei se näin tekisi, se ei olisi susi, selviytyjä, joka pysyy hengissä ääriolosuhteissa. Sudet ovat myös maantiesusia. Ne hyödyntävät tiestöjä ja metsäautoteitä. Suden on mahdotonta pysytellä poissa ihmisseuduilta. Susi on luotu liikkumaan.

Kun luontokuvaaja Jim Brandenburg julkaisi kirjansa Veljemme susi, hänen kollegansa ärähtivät. Sudet eivät olleetkaan aitoja erämaasusia vaan tarhattuja susia. Suden pitää olla luontokuvassakin mahdollisimman erämainen, vaikkei sellaisia erämaita enää ole. Suomen kartalla ei ole asumattomia tai ihmisille kuulumattomia seutuja. Jos maahamme hyväksytään ainoastaan erämaasudet, saamme sanoa hyvästit susille.

Mikä susi sitten on kun en kelpuuta sitä riistaeläimeksi, suurpedoksi enkä edes erämaasudeksi? Susi on ennen muuta koiraeläin, sosiaalinen laumaeläin. Susi ansaitsee tulla kohdelluksi koiran kantaemona. Sutta on suojeltava lajina, mutta myös yksilönä. Samoin kuin koirat, myös jokainen susi on ainutkertainen ja itseisarvoinen oma persoonallisuutensa. Susi on tietoinen, tunteva ja kärsimiskykyinen olento, mikä on otettava huomioon tehtäessä niiden elämää koskevia päätöksiä.

Jos haluamme suojella sutta, siihen tarvitaan riittävä ekologinen tietous sudesta. Lisäksi tarvitaan tietoutta ihmisen suhteesta suteen ja miten siihen voidaan vaikuttaa. Suden hyvinvointiin epäilemättä eniten vaikuttava tekijä on ihminen. Eläinten hyvinvointi on lopultakin enemmän politiikkaa kuin ekologiaa. Suden suojelun perustaksi tarvitaan vankka luonnonsuojeluetiikka.

Leena Vilkka


Päivitetty viimeksi 9.6.2009