Periaateohjelma

Kuinka järkiinsä tullut ihminen voi elää

  1. Maailmankatsomus ja elämän tarkoitus
  2. Etiikka ja uskonto
  3. Asukasmäärä
  4. Yhteisöllisyys
  5. Omavaraisuus ja työnteko
  6. Toimeentulo
  7. Tarvikkeiden valmistus
  8. Rakentaminen ja asuminen
  9. Energiatalous
  10. Kulkuneuvot ja kuljetus
  11. Lainsäädäntö
  12. Hallinto ja valtiovalta
  13. Rahatalous ja vaihtokauppa
  14. Terveydenhoito
  15. Kasvatus ja koulutus
  16. Tutkimus ja tiede
  17. Taide
  18. Ympäristö, luonto ja luonnonsuojelu

Johdanto

Tässä julkaisussa Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry. määrittelee niitä periaatteita, joiden varaan voidaan rakentaa elonkehään sopeutunut yhteiskunta, eli yhteis­kunta joka ei tuhoa itseään eikä ympäristöään. Ihmisenkin tulevaisuus riippuu maapallon elollisen luonnon - elonkehän - säilymisestä. Luon­non suojeleminen ja ekologisen tasapainon palauttaminen eivät ole vaihtoehto, vaan välttämättömyys, ainoa eloonjäämisen mahdollisuus.

Eloonjääminen vaatii, että ihminen muuttaa ajattelutapaansa ja omaksuu uuden, luonnonmukaisen maailmankuvan, uuden etiikan ja yhteiskuntafilosofian ja ennen kaikkea toiset elämäntavat. Tieteellis-teknisen kehityksen utopia ei ratkaise ihmisen aiheuttamia yhä laajenevia ekologisia ongelmia, joihin jatkuvan talouskasvun ja kansainvälisen kilpailun opit ovat syösseet elonkehän. Ihmisen ainoa mahdollisuus on pikainen sopeutuminen rajalliseen ympäristöön ja luonnon elinehtoihin. Tämä merkitsee samalla sosiaalisesti mielekkäämpää kulttuuria.

Ihminen on osa luontoa mutta hän on kadottanut yhteenkuuluvaisuudentunteen muiden lajien ja ympäröivän luonnon kanssa. Samalla ihminen on menettänyt sen herkkyyden, elämänviisauden ja eettisen arvokkuuden, joka hänelle kuuluu ja jonka turvin hän osaisi elää tuhoamatta elämää ja elämänmuotojen moninaisuutta ylläpitäviä rakenteita.

Ihmisen nykyinen maailmankuva ja yhteiskuntakehitys perustuvat sille väärälle oletukselle, että ihmisen ja muun luonnon edut ovat ristiriidassa. Vihreän Elämänsuojelun Liiton tässä kuvaamat periaatteet ja elämänmuoto perustuvat osin niille arvoille, jotka ovat kaikille elollisille lajeille yhteisiä ja osin niille, jotka ovat erityisesti ihmiselle tärkeitä, olematta ristiriidassa ympäröivän luonnon kanssa.

Nyt on opittava ymmärtämään, minkälainen elämä on ihmiskunnalle mahdollinen. Ihmisen aiheuttamat sukupuutot on saatava loppumaan, luonnon terveys ja monimuotoisuus palautumaan ja luontoa tuhoamattomien ihmiskulttuurien kirjo syntymään. Maapallon ylivoimaisena valtiaana ihminen on vastuussa kehityksen suunnasta ja siitä, säilyykö elämä maapallolla vai ei.

Luonnon tieteellis-tekninen muuttaminen vastaamaan talouselämän kas­vavia tarpeita on johtanut kovan teknologian yhteiskuntaan. Se tuhoaa luonnon ja alistaa ihmisen vähäpätöiseksi osaksi maailmanlaajuista koneistoa, kulutuksen ja tuotannon välineeksi. Tällainen kulttuuri ei tarjoa ihmisarvoista elämää. Ekologinen ja sosiaalinen näkökulma yhdistyvät, sillä aineellisesti niukempi elämänmuoto tarjoaa sosiaalisesti rikkaamman ja inhimillisesti mielekkäämmän elämän.

Pyrkimys jatkuvaan talouskasvuun, elintason nostamiseen ja yhä suurempien tuotantokoneistojen luomiseen on jyrkässä ristiriidassa sekä ihmisen että muun elollisen luonnon hyvinvoinnin kanssa. Aineellinen kulutus on sopeutettava yh­yskuntien uusiutuviin, ekologisiin voimavaroihin ja ihmisen todellisiin tarpeisiin. Kulttuurin tervehdyttäminen elinkelpoiseksi vaatii paluuta luonnonmukaiseen, omaehtoiseen elämään. Se on pienimuotoisten yhteiskuntarakenteiden suosimista ja paikallista itsenäisyyttä.

Ekologinen elämänmuoto ei merkitse elämän köyhtymistä, vaan luonnon ja kulttuurien monimuotoisuuden palautumista. Omaehtoiset, etniset kulttuurit ovat syntyneet yhteisöjen sopeutuessa paikalliseen luonnonympäristöönsä ja omiin voimavaroihinsa. Samalla tavalla uudet ekoyhteisöt voivat luoda uusia sekä luonnontalouden että ihmismielen kannalta mielekkäitä ja kestäviä paikalliskulttuureita. Luonnonmukainen yhteisö tarjoaa ainoan kestävän perustan kulttuurille, jossa arvot ovat hyvät ja viisaat sekä suhde elämään ja ympäristöön terve. Tällaisissa oloissa ihmisläheisyyskin on aidompi ja jokaisella yksilöllä on sosiaalinen ja kulttuurinen merkitys.

Yhä useammat ihmiset kaikkialla maailmassa ovat sitä mieltä, että elämää tukehduttavasta ja ihmistä kahlitsevasta tavarakulttuurista on luovuttava. Tämä kirjoitus on kuvaus siitä, minkälaiseksi yhteiskunta voisi muuttua. Miten lähelle tätä ihannetta käytännössä voidaan päästä riippuu vain sovituista tavoitteista ja yhteisistä päätöksistä. Tässä kuvataan hyvin pitkälle valmista ihanneyhteiskuntaa ja hyvin vähän nykyistä yhteiskuntaa ongelmineen. Myöskään itse siirtymävaihetta ei tarkastella, vaan muutoksen toteuttamista varten täytyy laatia erillinen suunnitelma. On myös ehkä syytä jo tässä huomauttaa, että uuden yhteiskunnan ei tule rakentua uudelle huipputeknologialle sen enempää kuin menneisyyden jäljentämisellekään, vaan paikallisyhteisöjen on löydettävä elintapa, jossa vanhat ja hyväksi todetut muodot ovat sovinnossa uuden, hyvän tiedon kanssa.

Jokainen meistä voi joutua tekemään perustavaa laatua olevia valintoja pikemmin kuin osaamme aavistaakaan. Kansakuntana myös Suomi on tullut väistämättömien tosiasioiden eteen. Suomalainen eliitti on mukana rakentamassa keskitettyä mannervaltiota ja globaalia ympäristöä, jossa yhdenmukaiset teknokoneistot hallitsevat kaikkia elämänalueita, niin luontoa kuin ihmistäkin. Taloudellisten ja poliittisten rakenteiden keskittyminen kiihtyy ja enteilee tulevaa aikaa, jolloin maanosavaltiot taistelevat maapallon viimeisistä luonnonvaroista. Merkkejä on jo nähtävissä.

Me pohdimme tässä kirjoituksessa sitä, mitä voi käytännössä olla se, mitä ihminen on kaikkina aikoina etsinyt. Mitä on ihmislajin perimmäinen viisaus, mitä tarkoittaa paikkansa löytäminen ja ympäristöön sopeutuminen? Mitä todella tarkoittaa elämän kunnioittaminen ja luomakunnan itseisarvon tunnustaminen? Millaista olisi näiden periaatteiden mukainen elämä Suomessa?

1. Maailmankatsomus ja elämän tarkoitus

Ihmisen käsitys maailmasta ei todennäköisesti koskaan tule olemaan yksiselitteinen ja täydellinen, mutta on olemassa eräitä perusasioita, joita voidaan pitää sekä tosina että varsin keskeisinä ja merkittävinä. Päällimmäiseksi noussee maapallon elämän ainutlaatuisuus. Se on käynyt tieteellisesti yhä selvemmäksi, mitä kauempaa ja laajemmalta alueelta avaruudesta ihminen on saanut tietoa.

Vaikka maapallo ei ole maailmankaikkeuden tai edes aurinkokuntamme alkukohta, se on kuitenkin ihmiselle koko avaruuden keskipiste. Ihmiselle olkoon maapallo koko maailma ja ihmiselle riittää tämä maailma. Emme tarvitse lisää tietoa muista taivaankappaleista, meille maapallo on kotimme ja maailmamme, joka syntyessään sai elämän ja hengen siemenen. Jättäkäämme tähdet rauhaan taivaalle salaperäisesti tuikkimaan, meille riittää ymmärtämistä, ihailemista ja hoivaamista täällä maan päällä.

Hyvään yhteiskuntaan ja terveeseen elämänkatsomukseen ei sen paremmin kuulu tieteellis-tekninen kehityskultti kuin talouskasvun ideologiakaan. Teknosysteemien tavoitteet ovat kestämättömiä, sen olemme nähneet, ne orjuuttavat yhteiskunnat raakaan kilpailuun, joka tuhoaa luonnon ja hämärtää ihmisen moraalin ja arvomaailman.

Maapallon elollisen luonnon keskellä ihminen on yksi laji muiden joukossa, vaikka onkin ainutlaatuinen monella tavalla. Kaikki elollinen kantaa sisällään syntymisen ihmettä, saman arvoituksellisen alkuvoiman ydintä. Ihminen saa olla ihmiselle läheisin, se on luonnon mukaista, mutta se ei anna hänelle oikeutta eikä syytä alistaa muita lajeja. Kaikilla lajeilla on elämän itsensä antama yhtäläinen oikeus elää ja voida mahdollisimman hyvin. Ihminen voi tuntea myötätuntoa, yhteenkuuluvaisuutta ja rakkautta, tämä on arvokkainta mitä ihmisessä on. Kun annamme näille tunteille luvan koskea muitakin eliölajeja, ympäröivää luontoa ja koko luomakuntaa, saavutamme sen henkisen viisauden, jota välttämättä tarvitsemme pitääksemme ihmiskunnan kehityksen poissa tuhon tieltä.

Elämän tarkoituksesta on ehkä helpompi luetella, mitä kaikkea se ei ainakaan ole, kuin sanoa se, mitä se varmasti on. Elämän tarkoitus ei varmastikaan ole toisten sortaminen tai vahingoittaminen. Kaikkein tärkeintä on ymmärtää, ettei elämän tarkoitus ole missään tapauksessa luonnon, ei elämän eikä elinmahdollisuuksien tuhoaminen. Sellainen on varmasti kaikkein kauimpana elämän tarkoituksesta, se on sen vastakohta. Ehkä tämä siten antaa viittauksia myös siihen suuntaan, että elämän tarkoitus on itse elämä ja sen suojeleminen. Elämä on elämistä varten, syntymistä, kasvamista, hoivaamista, rakastamista ja lopuksi kuolemista, tilan antamista toisille. Ehkä tämän lähemmäksi totuuden ydintä emme pääse.

2. Etiikka ja uskonto

Etiikan ja uskonnon keskeiset sanomat ovat muotoutuneet jo tuhansia vuosia sitten korvaamattoman arvokkaiksi ja viisaiksi kokonaisuuksiksi, jotka sisältävät kaiken olennaisen ihmisten välisistä suhteista ja henkisestä elämästä. Uskontojen ydinongelma on se, miten saadaan ihmiskunta sisäistämään niiden sanoma niin, että ne todella ohjaavat ihmisen käyttäytymistä.

Ihminen tuskin pystyy pelkästään tieteen ja logiikan opeilla muuttamaan käyttäytymistään siten, että elonkehän terveyden ja elinvoiman heikkeneminen saadaan pysäytettyä. Siihen tarvitaan myös syvempää tunnetta ja henkisyyttä, sellaista luonnon kunnioitusta, josta uskonnot ja jo luonnonkansojen myytit puhuvat. Nykyisessä maailman tilassa ihmisen on ajateltava monet asiat myös uudella tavalla.

Luonnonsuojelu, ympäristönsuojelu ja eläintensuojelu perustuvat osittain uusiin näkemyksiin, jotka ovat syntyneet ympäristökriisien myötä. Kun luonnonsuojelun arvoja edelleen laajennetaan ja syvennetään, syntyy uusi kokonaisuus, jota kutsutaan syväekologiaksi. Voidaankin todeta, että tässä julkaisussa esitetyt periaatteet hyvin pitkälle ovat yhteneväisiä syväekologian oppien kanssa.

Syväekologian yksi keskeinen periaate on, että ihmisellä ei ole moraalista oikeutta tyydyttää toissijaisia tarpeitaan muiden lajien ensisijaisten tarpeiden kustannuksella. Oleellista on, että etiikka ja moraalioppi pohjautuvat kokonaisvaltaiseen näkemykseen, jossa ihmisten keskinäisten suhteiden lisäksi otetaan huomioon myös ihmisen suhde ympäristöön ja koko elonkehään. Hyvin lähelle samaa kokonaisuutta päästään, jos laajennetaan perinteinen etiikka, humanismi tai uskonto koskemaan myös ihmisen suhdetta ympäröivään luontoon ja muihin lajeihin.

Hyvä ja paha eivät ole suhteellisia arvoja. Hyvään elämään kuuluvat hyvät fyysiset, biologiset ja henkiset edellytykset. Sellainen, joka parantaa, suojelee tai ylläpitää elämää ja hyviä elinmahdollisuuksia, on hyvää. Sellainen, joka turmelee niitä, on pahaa. Tätä yksinkertaista perustaa vasten on useimmiten helppo nähdä, mikä on hyvää ja mikä on pahaa.

Elonkehään sopeutuneessa yhteiskunnassa on täydet syyt kunnioittaa uskonnollista vakaumusta ja uskonvapauden periaatteita. Uskonnot, kuten kristinuskonto, islam, taolaisuus, hinduismi ja buddhalaisuus sekä luonnonuskonnot ovat oikein ymmärrettyinä ja elettyinä ylläpitäneet henkisiä arvoja, yhteisöllisyyttä, opettaneet luonnon ja elämän kunnioittamista, vaatimattomuuden, nöyryyden ja anteeksiannon etiikkaa.

Suomessa kristinuskolla on perinteinen asema, jota on syytä vaalia syrjimättä muita uskontoja. Kristityt luonnonystävät ja ekologistit haluavat toimia niin, että länsimaiset kirkot ja uskonsuunnat ottavat todellisen vastuun luomakunnasta ja heräävät näkemään, että elonkehän vahingoittaminen on myös rikkomus Jumalaa vastaan. On kristinuskon vastaista suoraan tai välillisesti myötäillä kirkon sisällä tai sen ulkopuolella niitä voimia, jotka hallitsevat elintaso-, kulutus- ja kilpailuyhteiskuntaa. Se sortaa ihmisiä, vääristää arvot ja turmelee luomakuntaa.

Henkinen vapaus on tietyssä merkityksessä ja tietyissä olosuhteissa arvokas asia, mutta vapauden edellytyksenä on viisaus ja vastuuntunto. Talouskasvun ja kansainvälisen kilpailun hallitsemassa yhteiskunnassa ei ole todellista vapautta, vaan ihminen on orjuutettu järjestelmään, joka vaatii häneltä yhä enemmän uhrauksia ja ponnisteluja. Se, mitä siinä kutsutaan vapaudeksi onkin sen vastakohta, se on tuottamisen ja kuluttamisen pakkoa.

Todellinen vapauskaan ei ole itseisarvo, vaan ollakseen myönteinen sen täytyy tuottaa tai ainakin ylläpitää jotain yhteistä hyvää. Samalla tavalla kuin vapaa, koskematon luonto ylläpitää elonkehän elinvoimaa ja tasapainoa, täytyy ihmisen henkisen vapauden olla luonteeltaan sekä luonnon että yhteiskunnan terveyttä ja tasapainoa ylläpitävä voima, muuten se perustuu väärälle pohjalle.

Yhteiskunnan henkinen ilmapiiri on pyrittävä saamaan sellaiseksi, että suhde muihin ihmisiin, yhteiskuntaan, ympäröivään luontoon ja muihin lajeihin on perushengeltään myönteinen ja luonnonmukainen. Silloin vapaudella on arvonsa ja sen vaikutus on myönteinen. Sellaisessa yhteiskunnassa tulee vaalia vapautta ajatella, luoda ja uskoa. Pieni anarkistinen henkikin voidaan yhteiskunnassa sallia, kunhan sekin pohjautuu sille perusohjeelle, ettei saa aiheuttaa vahinkoa muille tai hyvän elämän edellytyksille.

3. Asukasmäärä

Jokaisessa maakunnassa tai ekoläänissä tulee olla vain sellainen asukasmäärä, jonka alue kykenee pääasiassa omavaraisesti elättämään köyhdyttämättä luonnonvaroja ja uhkaamatta alueen luonnonvaraisten eliölajien elinmahdollisuuksia. Jokainen alue muodostaa siis oman kokonaisuutensa, jossa asukasmäärä ja elinkeinot määräytyvät alueen luonnon laadusta ja ilmastosta.

Asukasluvun kasvattaminen sotilaallisia, työvoimapoliittisia, taloudellisia tai muita keskitettyjä valtapyrkimyksiä varten on luonnotonta ja varsin vahingollista. Ihmislajin tulevaisuuden kannalta suuresta ihmismäärästä ei ole todellista hyötyä. Päinvastoin. Mitä enemmän luonnonvarojen jakajia on samalla alueella, sitä vähemmän jää jaettavaa ja sitä vaikeampi ihmiskunnan on pysyvästi ylläpitää luonnon tasapainoa ja hyvää elämänlaatua. Ylikansoitus on yksi suurimmista ja vaikeimmista ongelmista.

Sen verran asukkaita kuitenkin tulee ylläpitää inhimilliselle elämälle sopivien alueiden yhdyskunnissa, että suvun jatkaminen on mahdollista ilman sukusiitosvaaraa. Pienissä yhdyskunnissa tämä on mahdollista vain ihmisten tietyn liikkuvuuden myötä. Myönteinen suhtautuminen muukalaisiin ja ulkomaalaisiin on tässä mielessä hyvä asia, kunhan alueen väestön koko, elintavat ja muut perinteet pysyvät luonnon antamien ehtojen mukaisina.

4. Yhteisöllisyys

Luonnonmukaisessa yhteiskunnassa ihmiset elävät pääasiassa maaseutuyhteisöissä, jotka tuottavat itse peruselintarvikkeensa ja kulttuurinsa välineet. Hyvässä yhteiskunnassa paikallisyhteisöjen, sukujen ja perheiden vastuu jäsenistään on luonnollinen, jokapäiväiseen elämään sisällytetty periaate. Sosiaalipalveluja voidaan toteuttaa tukemalla omavastuisia sosiaalisia rakenteita, kuten suurperheitä ja yhteistalouksia. Lähimmäisyys ja naapuriavun verkostot ovat arvokkaita ja niille yhteiskunnan tulee antaa mahdollisimman hyvät edellytykset.

Yhteisöllisellä perhepolitiikalla korvataan suurin osa laitosmaisesta perhe- ja sosiaalihuollosta. Yhteiskunnan tulee mahdollistaa, kannustaa ja tarvittaessa antaa käytännön tukea omaehtoiseen toimintaan, jossa otetaan vastuuta niin omasta kuin muidenkin ihmisten elämästä. Yhteiskunnan tavoitteena on kasvattaa omaehtoisia, paikallisyhteisöissä toimeen tulevia ihmisiä, jotka lapsuudesta aina vanhuuteen asti ovat riippumattomia laitostetusta elämänmuodosta.

Yhteiskunnan täytyy mahdollistaa ja tarvittaessa tukea yhteisöllisiä asumismuotoja. Niistä yhtenä esimerkkinä on monen sukupolven perhe, johon kuuluvat useiden ydinperheiden lisäksi vanhemmat sukupolvet sekä naimattomat lähisukulaiset. Suurperhe on paitsi asuin- ja kotitalousyhteisö myös työyhteisö ja antaa jäsenilleen perusturvan. Perheen piirissä lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus kasvaa yhteisöön ja oppia sosiaalisen elämän kestävimmät arvot. Vanhuksilla on keskeinen asema oman kulttuurin siirtäjinä ja sosiaalisen tietotaidon jakajina. Sukupuolten välille ei tällaisissakaan yhteisöissä enää saa asettaa valmiita rooleja, vaan työn ja sosiaalisen vastuun jakamisen täytyy olla oikeudenmukaista, ottaen myös ennakkoluulottomasti huomioon kunkin yksilön ominaisuudet ja luonteenpiirteet.

Yhteiskunnan elämänläheisyys on palaamista luonnonmukaiseen ihmisyyteen. Läheistensä piirissä yksilö voi kokea todellista huolenpitoa lapsuudesta vanhuuteen ja saada tukea elämänkaarensa kriiseissä tai käännekohdissa. Suku- ja naapuruusyhteisöissä ihmisellä on luonnollinen asema ja henkilökohtaiset siteet muihin ihmisiin.

Tässä on kuitenkin huomioitava se, että kysymyksessä ei ole menneisyyden jäljentäminen, vaan aikaisemmistakin ongelmista on otettava opiksi ja uudessa yhteiskunnassa on pyrittävä soveltamaan niitä uusia eettisiä ja henkisiä aatteita, jotka ovat syntyneet aidosta yhteenkuuluvaisuuden tunteesta, myötätunnosta ja hyväntahtoisuudesta. Ennakkoluuloista ja syrjinnästä on sellaisenaan päästävä eroon. Ainoastaan sellaiset elintavat ja sosiaaliset ilmiöt, joista on suoranaista vahinkoa muille ihmisille tai muulle luonnolle, on moraalisesti hyväksytyin, mutta kulloinkin toimivin keinoin, pyrittävä ehkäisemään ja ohjaamaan parempaan suuntaan.

5. Omavaraisuus ja työnteko

Työnteko ei saa olla erillään muusta elämästä, vailla kouriintuntuvaa kosketusta inhimillisen elämän perustarpeisiin. Työn on laadultaan oltava eettisesti hyväksyttävää, järkevää ja ekologisesti kestävän elämänmuodon mukaista. Jokaisella on oltava mahdollisuus selkeästi nähdä oman työnsä tarpeellisuus ja kokea sen mielekkyys. Omavaraisessa yhteiskunnassa nämä päämäärät voivat toteutua luonnollisella tavalla, koska työn tulokset käytetään joko suoraan itse tai lähiympäristön yhteisöjen hyväksi.

Tarpeettomia kulutustavaroita tai luontoa tarpeettomasti kuluttavaa työtä ei tehdä, eikä uusia tarpeita luoda. Hyvässä yhteiskunnassa ei ole mainontaa.

Omavaraisessa yhteiskunnassa työttömyys on vieras käsite. Kaikessa tuotannossa suositaan käsityötä ja muita mielekkäitä ja järkeviä menetelmiä, jotka eivät perustu uusiutumattoman energian käyttöön. Vaikeina aikoina, esimerkiksi huonoina satovuosina, kaikki joutuvat tekemään enemmän työtä elääkseen hyvin, kun taas hyvinä aikoina riittää vähempi työ. Työtaakka on pyrittävä eri keinoilla tasaamaan mahdollisimman oikein. Vaikka täydellisyyteen ei koskaan päästä, on hyvänä ohjenuorana vanha viisaus, että "jokaisen on tehtävä työtä kykynsä mukaan ja jokaisen on saatava hyödykkeitä tarpeensa mukaan".

Kun työnteko ei sellaisenaan enää ole keinotekoinen itseisarvo eikä erillinen osa elämää, työvoiman käyttäminen valtapoliittisena pelinappulana loppuu. Työn luonne ei myöskään suoraan määrää ihmisen arvoa. Toisten kustannuksella ei pidä elää, mutta jos tulee toimeen vähällä, voi tehdä vähemmän työtä, jolloin kuluu myös vähemmän luonnonvaroja.

Tehokkuus ei luonnontaloudessa ole merkityksellinen tai mielekäs käsite, koska se luo epätasapainoa joka on omiaan lisäämään tuotantoa ja kulutusta. Tasainen ja leppoisa työtahti tarpeellisine taukoineen ja lepopäivineen on parasta ihmiselle. Mitä vähemmillä luonnonvaroilla ja helpommalla työllä voidaan saavuttaa fyysisesti ja henkisesti hyvä elämä, sen paremmin paikallisyhteisöt onnistuvat tavoitteissaan.

6. Toimeentulo

Ihmisen pääelinkeino on syöminen, sanotaan leikillisesti. Tämä sanonta on kuitenkin niin tosi ja viisas, että sen tulee olla yhteiskunnan elinkeinorakenteen perusta. Sillä jos tämä totuus hämärtyy, joudumme tuuliajolle, jossa raha ja kansainvälinen keinottelu määrää suunnan ja pyörittää kompassia vailla minkäänlaista kosketusta biologiseen todellisuuteen. Globaalissa markkinataloudessa ravinnon tuottaminenkin on keskittymässä suurteollisuudeksi, joka muuttaa maatalouden elinehdot ja vaikuttaa niin ihmisten kuin eläintenkin asemaan koko biosfäärissä.

Ravinnon tuottamisen tulee perustua ekologisesti kestävään maatalouteen, kotitarveviljelyyn sekä keräilyyn, metsästykseen ja kalastukseen. Nämä tavoitteet eivät ole romantisoitua utopiaa, sillä nykyisessäkin, luonnosta etääntyneessä kulttuurissamme, puutarhanviljely, sienestys, marjastus ja kalastus edustavat varsin merkittävää osaa monen ihmisen ravinnon hankkimisessa. Tällainen omakohtainen luonnontalous on nykyisin määritelty harrastukseksi tai mielen virkistykseksi, mutta se osoittaa myös, että sisimmissään ihminen haluaa elää omavaraisesti ja luonnonmukaisesti.

Ihmisen tulee mahdollisimman paljon pysyttäytyä kasvisruokavaliossa, sillä se on eettisesti, ekologisesti ja terveydellisesti paras vaihtoehto. Myös luonnonkala on ekologisesti ja terveydellisesti edullinen ravintoaine.

Maatalous ja kotitarveviljely

Luonnonympäristöön sopeutuneessa kulttuurissa on pienimuotoisia maatalous-, puutarha- ja käsityöläisyhteisöjä, joissa harjoitetaan erityyppistä, paikallisiin luonnonoloihin ja kulttuureihin sopeutuvaa viljelyä sekä tarvikkeiden valmistusta. Yhteiskunnan tulee sopivin menetelmin tukea ja rohkaista kaikkia talouksia mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Pienen viljelypalstan hankkiminen ei saa olla kenellekään taloudellisesti vaikeaa. Viljelyssä tulee suosia niitä lajikkeita, jotka parhaiten soveltuvat meidän sääolosuhteisiimme ja välttää niitä, jotka ovat liian herkkiä tai vaativat paljon työtä tai hankalia erikoisjärjestelyjä.

Maatalouden päätehtävänä on ylläpitää paikallista omavaraisuutta ja taata puhtaiden perusravintoaineiden saanti. Luonnon moninaiskäyttö ekologista tasapainoa vaarantamatta antaa ihmiselle mielekästä työtä. Maatalouden tuotantokyky turvataan vain biologisin ja työvaltaisin menetelmin. Uuden biotekniikan tulee palvella paikallistaloutta ja sen luonnottomat muodot, kuten geenimanipulaatio, on kiellettävä ja samalla huolehdittava siitä, ettei maahan tuoda geenimanipuloituja elintarvikkeita.

Vaikka luonnonmukaisessa kulttuurissa ravinto onkin pääasiassa kasvis- ja kalavoittoista, on syytä ylläpitää myös pienimuotoista karjanhoitoa jo peltojen lannoituksenkin vuoksi. Suomen luonnon monimuotoisuus osin perustuu van­hakantaisen maatalouskulttuurin luomiin ympäristöihin. Nykyisin Suomessa uhanalaisiksi luokitelluista eliölajeista huomattava osa edustaa laidun-, niitty- ja hakamaaympäristön seuralaislajistoa. Sen vuoksi riittävän laajamittainen karja­talouden ylläpito on tärkeä. Pääosa siitä palvelisi kuitenkin maidon ja villan tuotantoa. Karjanhoidossa ei saa harjoittaa massatuotantoa, vaan eläimiä tulee kohdella yksilöinä. Ihmisen tulee kunnioittaa eläimiä ja olla loukkaamatta niiden lajiominaisuuksia sekä biologista arvokkuutta.

Turkiseläinten kasvatuksesta tulee kokonaan luopua sitä mukaa, kun on mahdollista siirtyä muihin, eettisesti ja ekologisesti hyväksyttäviin elinkei­noihin.

Maataloudessa, niin kuin kaikessa luonnonkäytössä, ihmisen tulee ottaa huomioon biosfäärin ravinto- ja energiaketjujen jatkuvuus ja eliölajien moninaisuus. Ihmisen on opittava elämään luonnossa luonnonympäristönsä ehdoilla.

Metsätalous

Metsien käytön tulee olla hellävaraista ja luonnonmukaista. Metsäluontoa ei saa alistaa teolliseen tuotantoon muuttamalla sen rakennetta tai hävittämällä luontaisesti syntyviä kasvuympäristöjä. Metsästä saadaan hyvinkin omiin tarpeisiimme rakennusmateriaalia, polttoainetta ja paperin valmistukseen tarvittava raaka-aine ilman että se vaarantaa metsiemme ekologista tasapainoa, kunhan menettelemme viisaasti.

Avohakkuumenetelmää ei tule käyttää ja metsien tulee antaa uusiutua luontaisesti ja synnyttää paikallisiin oloihin sopeutunutta metsäluontoa, joka kestää parhaiten myös nykyisten saasteiden vaikutuksen. Paras työpari metsässä on metsuri ja hevonen ja työ tehdään vain kevättalvella.

Vientiä tulee harjoittaa vain rajoitetusti, osana tarkoin valittua vaihtokauppaa.

Maahan tulee jättää riittävästi, arviolta 30 - 40 % , kaikelta taloudelliselta toiminnalta rauhoitettuja metsiä ja luonnonalueita, joita voidaan pitkällä aikavälillä, esim. 200-300 vuoden välein ottaa suojelukiertoon. Metsien moninaiskäyttö on pääsääntö ja yhteisöjen jäsenille on suotava tasaveroiset oikeudet henkilökohtaiseen, ekologisesti hyväksyttyyn luonnonkäyttöön, liikkumiseen, retkeilyn, marjastukseen, kalastukseen ja erikseen säädeltyyn metsästykseen.

Kalastus ja metsästys

Kalastus ja metsästys ovat kuuluneet ihmisen elintapaan kautta aikojen ja kuuluvat edelleen. Varsinkin kalastus kuuluu keräilyn ja pienimuotoisen kotitarveviljelyn ohella niihin elinkeinoihin, joista ei koidu luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle vahinkoa, jos se pysyy kohtuullisena. Kalastuksessa, niin kuin kaikissa muissakin elinkeinoissa, tulee pitäytyä pienimuotoisissa ja luontoa säästävissä menetelmissä, jotka eivät koskaan pääse ryöstäytymään luonnon säätelemistä mittasuhteista.

Kalaa ei tule kalastaa kuin ihmisen ravinnoksi ja on opittava myös käyttämään nykyisin vähemmän arvostettuja kalalajeja, jotka ravintoarvoltaan ovat hyviä ja joiden kalastaminen on kalakantojen tasapainon näkökulmastakin suotavaa. Yhteiskunnan tulee myös suhtautua myönteisesti kotitarvekalastukseen. Se antaa, samalla tavalla kuin kotitarveviljely, ihmisille hyvän lisän omavaraisuuteen tähtäävässä elämänmuodossa ja omakohtaisen kosketuksen luontoon.

Kalankasvatusta ei tule harrastaa, vaan luonnolliset kalakannat on saatava pysymään riittävän suurina. Kalastuksen kannalta tärkein yhteiskunnallinen tehtävä onkin huolehtia siitä, että kaikki vedet pysyvät puhtaina ja terveinä.

Metsästystä ei voi suuri joukko ihmisiä harrastaa yleisesti samalla tavalla kuin kalastusta, koska maaeläimistön vuotuinen tuotto on niin paljon vähäisempi kuin kalaston. Silti metsästys voi, varsinkin harvaan asutuilla seuduilla, antaa oman lisänsä ruokavalioon. Lihaa käytettäessä metsästys on eettisestä näkökulmasta parempi vaihtoehto kuin lihakarjan kasvatus, sillä luonnossa pyydystetty eläin on saanut elää vapaata ja luonnollista elämää. Pienimuotoinen kotitarvemetsästys ei poikkea muun luonnon järjestyksestä. Huvimetsästys on sen sijaan epäeettisenä ja vahingollisena kiellettävä.

Keräily

Nykyään käytetään hyväksi vain murto-osa luonnonvaraisista kasveista, jotka ovat arvokkaita ravintona ja rohtoina. Ei ole mitään tarvetta tuoda ulkomailta hedelmiä tai vihanneksia, sillä omat luonnonvaraiset marjamme, sienemme ja kasvimme tarjoavat talteen otettuina ja sopivasti säilytettyinä kaikki vitamiinit ja muut tärkeät aineet, joita ihminen perusravinnon lisäksi tarvitsee pysyäkseen terveenä ympäri vuoden.

Kun luonto on puhdas ja terve, se tarjoaa ihmisellekin runsaasti helposti saatavaa ravintoa. Kulttuurihistoriallisten tutkimustenkin perusteella on todettu, että ihmisen elämä on ollut kaikkein helpointa keräilytalouden aikakausina, kun luonto on ollut puhdas, elinvoimainen ja rikas. Luonnollisesti ihmisiä on niinä kausina ollut huomattavasti vähemmän kuin nyt, joten jakajia on ollut vähemmän ja luonnosta on kerätty vain se osa, joka on ollut helpoiten saatavilla. Kuitenkin luontoon jää nykyään valtavasti arvokasta ravintoa, jonka keräilyä voidaan huomattavasti lisätä luonnon tasapainoa järkyttämättä.

Keräilytaloudella on uusia mahdollisuuksia silloin, kun metsäluonnon monipuolisuudesta ja terveydestä pidetään huolta ja riittävän suuria alueita jätetään luonnonvaraisiksi.

Keräily on ekologisesti ja kansantaloudellisesti järkevää toimintaa. Se tarjoaa myös nautintoa ja luontoelämyksiä, jotka kohottavat ihmisten elämän laatua ja yhdistävät ihmisen luontoon.

7. Tarvikkeiden valmistus

Tarvikkeiden valmistuksessa on pyrittävä alueelliseen omavaraisuuteen sekä ihmistyön ja käden taitojen kunnioittamiseen. Tarpeettomia tuotteita ei tule valmistaa eikä uusia, keinotekoisia tarpeita luoda. Yhteiskunnan on voitava ohjata tuotantoa ja teknistä kehitystä luodakseen ja säilyttääkseen tuotannon luonnolliset mittasuhteet, inhimillisesti mielekäs työ ja ekologinen elämänmuoto.

Tuotannon perustana on oltava sellainen tieteellinen ja tekninen tutkimus, joka säilyttää Suomen ja sen eri alueiden paikallisen itsenäisyyden. Tuotannon perustana on tarvikkeiden tarpeellisuus, laatu ja kestävyys, materiaalin kierrätys, saasteettomuus ja valmistamisen sosiaalinen mielekkyys.

Massatuotantoa ja automaatiota tulee harjoittaa vain hyvin rajoitetusti ja niin, etteivät ne uhkaa luonnonvaroja, elinympäristöä, järkevää työllisyyttä tai paikallista, luontoon sopeutunutta kulttuuria. Niin ikään on raskasta teollisuutta harjoitettava hyvin rajoitetusti, vain kaikkein välttämättömimpien tuotteiden kuten rahtilaivojen ja junien valmistukseen. Mahdollisesti voitaisiin myös valmistaa jonkin verran autoja, lähinnä linja-autoja joukkoliikennettä varten ja kuormaautoja kuljetuksiin. (Vrt. "Kulkuneuvot ja kuljetus".)

Kaikkia raaka-aineita on maassamme jo aivan tarpeeksi, kunhan otamme kaiken romunkin huolellisesti talteen. Kaivostoiminnan tai tuonnin tarvetta ei enää ole.

8. Rakentaminen ja asuminen

Rakentaminen tulee sopeuttaa paikalliseen luonnonympäristöön kunnioittaen niitä perinteitä, joita paikalliskulttuurit ovat eri maakuntiin tuhansien vuosien aikana luoneet. Kaikessa rakentamisessa tulee pyrkiä luonnonvarojen, energian ja maapohjan säästöön sekä omavaraisuuteen. Talot on rakennettava niin, ettei lämmitykseen tuhlata tarpeettomasti polttoaineita. Rakennustarvikkeiden samoin kuin lämmitysaineidenkin on oltava paikallisia.

Hyvällä rakennustekniikalla ja hyvistä aineista rakennetut talot kestävät hyvin hoidettuina satoja vuosia. Puu on luonnollisesti Suomessa pääasiallinen rakennusmateriaali. Vanhaa rakennuskantaa ei tarpeettomasti revitä, vaan rakennustoiminta keskittyy korjaamiseen ja ylläpitoon.

Yhdyskuntasuunnittelun periaatteena on luoda sosiaalisesti toimivia, omavaraisesti eläviä asuinyhteisöjä, jotka säilyttävät omat paikalliset rakennusperinteensä ja kulttuurimaisemansa. Yhdyskuntien tulee hyvin pitkälle muodostaa sellaisia kokonaisuuksia, että kaikki jokapäiväiset toimet ja tarvikkeet löytyvät kävely- tai pyöräilymatkan päästä. Vain erityisresursseja vaativat toimet, kuten sairaalat, yliopistot ja muut erityiskoulut täytyy rakentaa suurempiin taajamiin, jotka nekään eivät saa muodostua luonnosta irrallaan oleviksi metropoleiksi. Myös kaupunkien sisällä ja ympärillä on suotavaa harjoittaa viljelyä ja muita paikkakunnan luontoon sopivia peruselinkeinoja.

9. Energiatalous

Yhteiskunnan on pyrittävä energian tuotannossaan olemaan täysin omavarainen ja käyttämään vain uudistuvia luonnonvaroja ekologisesti kestävällä tavalla. Ensisijaiset energian lähteet ovat auringonvalo, polttopuu ja muu biomassa sekä tuuli- ja jo rakennettu, luontoa vahingoittamaton vesivoima. Myös maan geotermistä lämpöä voidaan sopivalla tavalla hyödyntää talojen lämmityksiin.

Tärkein perusta koko energiataloudessa on säästäväisyys. Kun kaikesta turhasta tuotannosta ja tuhlaavasta elintavasta päästään eroon, laskee energiankulutus helposti alle puoleen vuoden 2000 tasosta ilman että mistään elämän laadun kannalta myönteisestä asiasta tarvitsee luopua. Silloin energian kulutus alkaa olla tasapainossa todellisten tarpeiden kanssa ja paikalliset, uusiutuvat energiamuodot riittävät hyvin.

Uusia menetelmiä ja uutta tekniikkaa tulee käyttää hyväksi, mutta ei sellaista, jota ei täysin kansallisin keinoin ja voimavaroin voida valmistaa ja ylläpitää. Myöskään ei tulisi hyväksyä niin monimutkaista tekniikkaa, että sitä on hankala kotikeinoin käyttää ja huoltaa.

10. Kulkuneuvot ja kuljetus

Ekologisesti toimivien yhteiskuntien on pyrittävä luomaan kuljetusverkostonsa siten, että autoistuneen yhteiskunnan rakenteet voidaan järkevästi korvata. Yhteiskunnat työpaikkoineen tulee suunnitella sellaisiksi, että pitkistä työmatkoista päästään eroon eikä suuria liikennejärjestelyjä enää tarvita. Pitkälle omavaraisissa kylissä ja kunnissa liikenne on vähäistä senkin vuoksi, että tavarakuljetukset ovat hyvin pieniä.

Henkilöautoliikenne on rajoitettava vain välttämättömimpään siinäkin tapauksessa, että saasteettomia polttoaineita saadaan käyttöön. Uusia teitä ei pidä enää rakentaa, sillä nykyinen tieverkosto on suuresti ylimitoitettu omavaraisen yhteiskunnan tarpeisiin.

Liikennepolitiikan painopisteinä on oltava raide- ja vesiliikenne. Joitakin lakkautettuja raideliikennereittejä on syytä palauttaa liikenteeseen ja joidenkin autoteiden muuttamista raideliikenteelle on syytä harkita. Sen sijaan kotimaan liikenteessä ei tarvita lentoyhteyksiä lainkaan. Moottoriurheilu on kiellettävä kokonaan.

11. Lainsäädäntö

Jatkuvaa kasvua ja kansainvälistä yhdistymistä tukevan lainsäädännön sijasta yhteiskunnan päätöksenteon tulee palvella paikallista omavaraisuutta ja kulttuurista itsenäisyyttä sekä suojella elinympäristöä ekologisesti vahingolliselta toiminnalta. Tieteelliset, tekniset, taloudelliset ja sosiaaliset järjestelmät, jotka tuhoavat ympäristöä ja elämää, täytyy voida asettaa yhteiskunnalliseen vastuuseen ja kieltää laeilla.

Lainsäädännön perimmäiseksi tavoitteeksi tulee asettaa elämänmuotojen moninaisuuden säilyttäminen ja sen ohjenuorana on oltava bioeettinen elämän kunnioitus. Ihmisen tulee suoda yhtäläiset geneettisen olemassaolon oikeudet kaikelle elolliselle maan päällä.

Lainsäädännön avulla täytyy estää ja vaikeuttaa tuhlaavaa ja epäekologista elämänmuotoa, samalla kun säästeliäälle ja ekologiselle elämänmuodolle luodaan parhaat edellytykset. Niinikään on bioetiikka huomioitava lainsäädännössä siten, että kaikille eläinlajeille ja yksilöille suodaan mahdollisuudet luonnolliseen elämään ja kuolemaan. Kaikki systemaattinen luonnollisen elämän estäminen ja muokkaaminen on kiellettävä sitä mukaa, kun korvaavat elinkeinot saadaan alkuun. Esimerkkeinä kiellettävistä elinkeinoista mainittakoon turkistarhaus, häkkikanalat ja lihakarjan tehokasvatus. Myös eläinkokeet on kiellettävä.

Lainsäädännön on ohjattava myös ihmisten keskinäisiä suhteita hyväntahtoisempaan yhteiselämään. Lainsäädännössä on määriteltävä yksilön vastuu ja rikoksista on säädettävä oikeudenmukaisia ja eettisesti hyväksyttäviä rangaistuksia, mutta samalla on tutkittava rikosten taustatekijöitä. Yhteiskuntaa on muokattava siten, että sosiaalisia umpikujia ei synny ja houkutukset rikolliseen toimintaan vähenevät. Tämä tapahtuu pääasiassa arvomaailman ja kulttuurin muutoksilla. Rikollisuus vähenee kun yhteisön jokaisella yksilöllä on oma arvonsa ja merkityksensä ja kun elämisen mielenkiinto ei enää ole aineellisessa omaisuudessa eikä pakonomaisessa, julkisessa menestymisessä.

12. Hallinto ja valtiovalta

Omavaraisilla, luontoon sopeutuneilla paikallisilla yhteisöillä tulee olla valta päättää omista luonnonvaroistaan ja vastuu ekologisesti kestävästä taloudestaan. Sen vuoksi valtion hallintoa on mahdollisimman paljon hajautettava ja poliittista päätösvaltaa siirrettävä paikallistasolle. Poliittisen päätöksenteon ylimpinä ohjeina pitää olla laajakäsitteinen rauha, elämänmuotojen kunnioitus ja ekologia. Ratkaisujen tulee perustua etiikkaan, ekologiseen kokemustietoon ja tieteelliseen tutkimukseen.

Jokaisen alueen tulee vastata väestönsä sosiaaliturvasta, koulutuksesta ja muista perustehtävistä. Vain maan puolustuksesta, yleisestä turvallisuudesta, oikeuden käytöstä sekä ulkomaisista suhteista ja kulttuurivaihdosta vastaavat laitokset voivat toimia valtakunnallisesti.

Demokratiaa toteutetaan vaaleilla ja järjestämällä kansanäänestyksiä. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on hyvä kansanvallan perusta, mutta kansalaisille on myös annettava todelliset vaikutusmahdollisuudet omaa elämäänsä ja elinympäristöään koskevissa asioissa, niissä puitteissa, kuin ratkaisut noudattavat rauhanomaisia ja ekologisia periaatteita. Nykyisen kaltainen tasavalta on periaatteessa hyvä valtiomuoto, kunhan yhteiskunnan päämääriin tehdään tarvittavat muutokset.

Luonnonmukaisessa yhteiskunnassa ei saa antaa jalansijaa ammattimaiselle politikoinnille, joka perustuu jatkuvan kasvun utopioihin ja etujen jakamiseen kannattajille tai tietyille yhteiskuntaryhmille. Politiikan, viihteen tai muun julkisen toiminnan parissa työskentelevien ihmisten henkilöpalvonta on tuomittavaa, koska se muodostaa pohjan keskitetyille järjestelmille ja tarjoaa niiden edustajille mahdollisuuden alistaa ja manipuloida kansalaisia.

Ekokatastrofien ja kriisien varalta maassa on oltava luja järjestysvalta. Asioissa jotka koskevat ekologiaa ja elämän laajoja, biologisia perusedellytyksiä valtiovallalla pitää olla asiantuntijaryhmä, joka koostuu maan pätevimmistä tiedemiehistä ja tutkijoista. Tällä ryhmällä on näissä asioissa oltava maan hallitustakin suurempi valta.

Julkiset kulkuvälineet, tieverkosto, postitoiminta, yleisradio, perussairaanhoito ja kirjastotoiminta ovat valtion hallinnassa. Niitä rahoitetaan verovaroilla, joita kerätään kohtuullisesti ja oikeudenmukaisesti kaikesta taloustoiminnasta. Ihmisillä tulee olla hyvät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, mihin verovaroja käytetään.

13. Rahatalous ja vaihtokauppa

Suomen taloudellinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen side kansainvälisiin suurjärjestelmiin on purettava. Talous on sopeutettava alueellisiin, uudistuviin raaka-ainevaroihin, kulttuurisena tavoitteena on ekologinen itsenäisyys. Talouskasvu sellaisenaan on täysin hylättävä. Talouden lähtökohtana tulee olla tasapaino, jossa tuotanto ei ylitä ympäristöresurssien ja ekologisten olosuhteiden asettamia rajoja.

Ulkomaankauppa rajoittuu pienimuotoiseen raaka-aineiden vaihtoon eikä vienti tai tuonti saa rikkoa ekologista tasapainoa. Talouspolitiikan tulee turvata ekologisesti kestävän pienteollisuuden asema. Uudistumattomien raaka-ainevarojen kulutusta säädellään veroilla, samoin kuin ekologisesti haitallisten tavaroiden tuotantoa.

Rahaa voidaan käyttää maksuvälineenä, mutta sen arvo on sidottava kouriintuntuviin ja ekologisesti kestäviin vaihtosuhteisiin, jolloin inflaatio, valuuttakeinottelu ja lyhytjänteinen markkinatalous menettävät merkityksensä. Vaihtokaupan harjoittaminen sallitaan, mutta sen verottamiseksi on löydettävä luonnontalouden kannalta kestävät perusteet, jotka mahdollisimman hyvin ja tasapuolisesti hyödyttävät kaikkia ja joita pidetään luonnonvarojen käytön kannalta oikeutettuina. Järjestetyn vaihtokaupan perustana voivat olla vaihtokeskukset, -torit ja -markkinat.

Yhä omavaraisemmaksi muuttuvassa taloudessa pankkitoiminta, luotonanto ja pääomien sijoittaminen sopeutuvat paikallistalouteen. Yrityksiä hallitaan paikallisesti ja ekologisesti tarkoituksenmukaisella tavalla. Yhteiskuntien talouspolitiikka ei enää tue maapallon luonnonvaroja tuhlaavaa kansainvälistä suurteollisuutta, globalisaatiota, vaan ekotaloutta, mm. investointeja, jotka säästävät ympäristöresursseja ja ylläpitävät omavaraisuutta. Tätä varten tulee olla ekopankki ja paikallisia eko-osuuskuntia, jotka rahoittavat korottomasti tai minimaalisella korolla luonnonmukaista taloustoimintaa.

14. Terveydenhoito

Terveydenhoidon pääpaino on sairauksien ennaltaehkäisyssä. Puhdas ja luonnonmukainen yhteiskunta luo terveellisen elinympäristön, jossa yksilö terveillä elämäntavoillaan voi itse hyvin pitkälle vastata ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Elintarvikkeiden kaikista haitallisista lisäaineista luovutaan, ne käyvät tarpeettomiksi muun muassa koska ravinnon matka pellolta pöytään lyhenee.

Huumeisiin luonnonmukainen yhteiskunta suhtautuu jyrkän torjuvasti. Piilevä tai julkinen päihteiden, huumeiden ja huumekulttuurin mainostus kriminalisoidaan. Terveydelle vaarallisia urheilumuotoja ei hyväksytä. Urheilun ja muiden liikuntamuotojen tulee palvella tervettä elämää, ei urheilu- ja suorituskoneistoja. Ekologinen yhteiskunta taistelee vakavasti ja sosiaalisesti vastuullisella tavalla huumeita, tarpeetonta lääkekauppaa ja ihmiselämällä keinottelua vastaan kitkeäkseen nämä ilmiöt pysyvästi pois kulttuuristaan.

Sairaanhoito painottuu avohoitoon. Ekologisesti valveutunut yhteiskunta hyväksyy lääketieteen asialliset hoitomuodot, mutta pyrkii eroon väärällä tavalla teknologisoiduista, kemiallistuneista ja keskitetyistä hoitokoneistoista sekä lääketieteellisen tiedon tarpeettomasta monopolisoimisesta. Jokaiselle kansalaiselle annetaan mahdollisuus opetella itse huolehtimaan perushoidostaan ja lääkityksestään. Sairaanhoito ja synnyttäminen voivat tapahtua myös kotona. Ihmisellä tulee olla myös oikeus kuolla luonnollisella tavalla kotonaan sukulaistensa ja läheisiensä ympäröimänä. Vanhusten ja vammaisten omatoimisuutta ja itsenäistä elämää tuetaan. Laitoshoitoon tukeudutaan lähinnä vain silloin, kun omaisia ei ole tai kun hoitaminen perheen piirissä on omaisille liian raskasta tai teknisesti vaikeaa.

Kaikille kansalaisille täytyy suoda taloudellisesti edullista ja samanarvoista ammattihoitoa kun sitä tarvitaan, olkoot sairaalat tai lääkärit sitten kunnallisia tai yksityisiä. Toisten ihmisten vapaaehtoinen hoitaminen, sairaiden ja vammaisten auttaminen ja lähimmäisten palveleminen on omaehtoisissa ekoyhteisöissä kuitenkin inhimillisesti arvokasta ja kunnioitettavaa.

15. Kasvatus ja koulutus

Tieto ja taito on kansankulttuuria, jonka päämäärä on luonnon ja kulttuurien monimuotoisuuden säilyttäminen. Jokaisen kansalaisen on saatava riittävä peruskoulutus tullakseen toimeen omassa elinympäristössään ja kyetäkseen itsenäiseen, omaehtoiseen elämään. Peruskoulut on sijoitettava siten, ettei kenenkään koulumatka vaadi kuljetusta, vaan kouluun kuljetaan esimerkiksi kävellen, pyöräillen tai hiihtäen. Varsinkin alemmilla luokilla opettajana voi toimia lasten kanssa hyvin toimeentuleva, sopiva paikallinen henkilö ilman muodollista pätevyyttäkin.

Koulutuksen tulee palvella omavaraisten talousalueiden kehittämistä. Perusopetuksen sisällössä painotetaan paikallista tietoa aina luonnontieteistä historiaan. Sivistys ja osaaminen hankitaan paljolti käytännön työssä. Se on omakohtaista tietoutta kasveista, eläimistä ja ihmisistä; omin käsin tehtyä työtä ja omaan kulttuuriin kasvamista. Sivistyslaitosten tulee tukea kansankulttuuria ja oman elämän ja ympäristön hallintaa. Yhteisökoulun tehtävänä on siirtää uusille sukupolville paikallinen kulttuuriperintö.

Paikalliskulttuureissa on pyrittävä määrätietoisesti torjumaan tietoeliittien valta ja estämään yhteisön jakaantuminen eriarvoisiin ryhmiin. Koulutus on vapaata kaikille, pääsykokeita ja koulutuskiintiöitä ei ole. Lapset voivat peruskoulutuksen ohella oppia elämään olemalla mukana vanhempiensa työssä ja kasvaa - niin halutessaan - jatkamaan yhteisönsä tai perheensä ammattiperinteitä. Sivistystä ei eroteta ihmisen sosiaalisesta ja ekologisesta vastuusta. Koulutus ja kasvatus pyrkii luomaan yhteisön, jossa ihmiset eivät kilpaile keskenään, vaan jossa hyväntahtoisuus, aineellinen vaatimattomuus, tasapaino ja harmonia on luonteenomaista ja arvokasta.

16. Tutkimus ja tiede

Ekologinen yhteiskunta tarvitsee tiedettä, mutta tieteelle on asetettava samat päämäärät ja eettiset perusteet kuin muillekin yhteiskunnan aloille. Tiede ei saa olla ristiriidassa elämän jatkumisen kanssa. Yhteiskuntien on myös kyettävä valvomaan tutkimustuloksien soveltamista. Kestävä elämänmuoto ja ekotalous nojaa tutkimukseen ja koeteltuun tietoon niin luonnosta kuin ihmisen kulttuuristakin.

Tieteen korkein tehtävä on tukea elämän jatkumista ja tuottaa tietoa luonnonmukaisesta elämästä, sekä seurata ihmisen, hänen elinympäristönsä ja ympäröivän luonnon ja muiden eliölajien tilaa maapallolla. Myös historian ja taiteen tutkiminen on tärkeätä. Sellaiset alat kuten matematiikka sovellutuksineen sekä tekniset ja kaupalliset tieteenalat menettävät nykyisen merkityksensä ja ne tulee määritellä uudelleen.

Eettisesti ristiriitaista tutkimusta, kuten koe-eläinten häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, ei harjoiteta. Niinikään ei harjoiteta mitään tutkimusta, johon liittyy suuria vaaroja ja hallitsemattomia tekijöitä, kuten esimerkiksi ydinteknologiaan ja geeniteknologiaan. Avaruustutkimusta tms. ei tarvita lainkaan, vaan kaikki varat on suunnattava maapallon elonkehän sisäiseen tutkimukseen.

Tutkimuksen on oltava lähellä tavallisen ihmisen elinympäristöä ja tieteen tulee tuottaa sellaista tietoa ja tekniikkaa, jota on paikallisilla luonnonvaroilla, keinoilla ja välineillä mahdollista tuottaa ja ylläpitää.

17. Taide

Taide ei ole irrallaan muista elämän alueista. Taidetta velvoittavat samat etiikan ja viisauden vaatimukset kuin inhimillistä kulttuuria yleensä. Taiteen avulla herätetään koskettavuuden, innostuksen, hurmion tai joskus suuttumuksenkin kautta ihmisissä voimia, joiden suunta määräytyy sen alkulähteen etiikasta, josta kyseinen taide on syntynyt. Vaikka itsestään selvää mustavalkoista jakoa yhteiskunnallisesti hyvään ja huonoon taiteeseen ei voida esittää, taide voi olla hajottavaa tai eheyttävää, kasvattavaa tai turmelevaa. Siksi taiteenkin etiikka on ensisijaisen tärkeä kysymys. (vrt. kappale 2. Etiikka ja uskonto).

Ympäröivä yhteiskunta ja taide ovat aina vuorovaikutuksessa. Viisaasti ja hyväntahtoisesti mutta samalla rohkeasti etsimällä löytyvät ne yhteiskunnalliset ehdot ja toimintamuodot, jolla tämä myönteinen, molemmin puolin rikastuttava henkinen vuorovaikutus saavutetaan.

Terveen ja myönteisen ilmapiirin myötä, joka ei kuitenkaan ole tekopyhä tai liian kaavoihin kangistunut ja ennakkoluuloinen, syntyy pienempiinkin yhteiskuntiin kulttuurin, taiteen ja viihteen kirjoa, joka tuo yhteisöön sitä väriä ja suolaa, jota ihminen myös tarvitsee hyvään elämään. Tässäkin, kuten muissakin yhteyksissä, moninaisuus on rikastuttavaa ja pienellä, terveellä anarkismillakin on paikkansa.

Taiteena ei pidä nähdä pelkästään niitä taiteen muotoja, joita ammattilaiset tai puoliammattilaiset taiteilijat ylläpitävät. Laajin taiteiden kirjo löytyy arkielämästä, käyttöesineistä rakennuksiin ja pihapiireihin, jokaisen omista lauluista tai vaikkapa taidosta kertoa, käyttää sananlaskuja tai tuottaa värikästä ja elävää puhetta. Liian yksioikoinen käsitys taiteesta ei voi luoda kulttuurin moninai­suutta. On yhtä huonoa, jos rakennettu ympäristö on täysin rempallaan ja yh­teiskunnan arvot kaaostilassa, kuin se että ihmisen koko toiminta on tiukkaan järjestettyä ja ympäristö viimeiseen asti hiottua ja tyyliteltyä. Kummassakin ta­pauksessa ihmiset turhautuvat ja sokeutuvat sekä moraalisesti että taiteellisesti.

Taiteen edellytyksenä ei ole tekniikka eivätkä keinotekoisesti luodut ulkoiset puitteet, vaan koko yhteiskunnan olemus, yhteisöjen omaehtoisuus, ryhmien omat traditiot ja paikalliset elämänmuodot. Taide ei saa olla tavaraa, palveluja ja elämyksiä joita myydään ja ostetaan markkinatalouden lakien mukaan. Hyvä taide on aitoja hengen ilmaisuja, se nousee sellaisesta maaperästä, ilmapiiristä ja elämäntavasta, joka saa ihmisten silmät näkemään, korvat kuulemaan ja mielet kokemaan elämän arvon ja ihmeellisyyden, kaikkine vivahteineen.

18. Ympäristö, luonto ja luonnonsuojelu

Luonnonsuojelun tarpeellisuus on vääristyneen maailmankuvan seuraus. Alkuperäiskansat eivät tunteneet tällaista käsitettä. Se oli tarpeeton, koska luonnolla ei ollut vihollisia eikä uhkia, joita vastaan sitä olisi pitänyt suojella. Onkin nurinkurista, vaikka toisaalta psykologisesti hyvin johdonmukaista, että elonkehän uhaksi on muodostunut juuri se laji, joka pitää itseään kaikkein kehittyneimpänä ja etevimpänä, uskoen hallitsevansa luontoa, kaikkea elollista. Elonkehä ja ihmisen kulttuuri on nyt kuitenkin siinä tilassa, että on pakko nostaa luonnonsuojelu kaikkein tärkeimmäksi ihmiskunnan toimialueeksi.

Luonnonsuojelu ei saa olla erillinen osa-alue, joka kilpailee yhteiskuntien muun toiminnan kanssa, vaan sen on oltava kaikessa mukana ja useimmilla ihmisen elämänalueilla toiminnan lähtökohta ja päänäkökulma. Ihmisen omankin tulevaisuuden kannalta luonnonsuojelu on tärkeämpi kuin mikään muu ihmisen toiminnan alue.

Luonnonsuojelun lähtökohtana on oltava luonto itse, sen terveys ja moninaisuus. Lähtökohtana ei saa olla nykyihmisen suppea ja lyhytnäköinen etujen tavoittelu, eivät edes sellaiset perustelut että "luontoa on suojeltava, jotta tulevat sukupolvetkin saavat nauttia siitä". Ihmisen on luonnonsuojelussa sisäistettävä yhteenkuuluvaisuudentunne ja maailmankatsomus, ettei ole erikseen ihmistä ja luontoa, vaan ihminen on osa luontoa.

Ympäristöongelmien kuvaaminen sanonnalla "luonto iskee takaisin" osoittaa virheellistä käsitystä luonnosta. Luonto ei ole kostonhaluinen vihollinen vaan luonto suurena ekosysteeminä suojelee kaikkea elämää parhaalla tavalla, myös ihmistä. Suuret ympäristöongelmat ja ekokatastrofit eivät ole luonnon kostoa. Ne ovat merkkejä siitä, että ihminen on vahingoittanut luontoa niin pahasti, ettei se enää kykene puskuroimaan ihmisen tuhotoiminnan vaikutuksia, eikä suojelemaan ihmistäkään häntä itseään vastaan.

Tekijät

Tämän julkaisun sisällön kirjoittamiseen ovat osallistuneet:

Julkaisun perustana on ollut edellinen, vuonna 1990 julkaistu Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry:n periaateohjelma, jonka tekoon osallistuivat: